20. kesäkuuta 2013

Life may not be the party we hoped for, but while we're here we should dance

Tämmöisiä tuliaisia sieltä Lahden SM-tanssikisoista tarttui lauantaina mukaan:


Blogihiljaisuus ei suinkaan johdu siitä, että olisin tuupertunut pettymyksestä kun mun joukkue jäi nipin napin ulos finaalista, vaan siitä, että kisa-aamuna tunsin flunssan lähestyvän, ja kotiin päästyä se jo iskikin kunnon voimalla. Ei käy kieltäminen, että kevät on ollut stressaava (ynnätään yhteen häät ja kisatouhut ja työt ja muu normaali elämä) joten ihmekös tuo, että stressin lauetessa tauti puski vihdoin päälle. Tänään olo on ollut jo paljon parempi ja pääsen kuin pääsenkin viettämään juhannusta mökille - ylläni vilttivuoren sijaan bikinit. :)

Niin ne kisat! Meillä oli lauantaille kaksi tavoitetta: pitää vähintään sama sijoitus suhteessa Helsingin-karsinnan muihin joukkueisiin (oltiin siellä kuudesta jatkoonmenijästä neljänsiä) ja päästä finaaliin.

Tässä kohtaa pakollinen disclaimer: kyllä, tanssin niin kuin minkä tahansa taiteen arvostelun ja järjestykseen laittamisen tarpeellisuus on aina arveluttavaa, mutta myöskin kyllä, jos kerran kisoihin lähdetään niin on ihan ookoo tavoitella menestymistä tai ainakin asettaa menestymiselle (realistiset) tavoitteet.

Ensimmäinen tavoite saavutettiin - ja itse asiassa ohitettiinkin yksi Helsingissä meidät taakseen jättänyt joukkue - mutta toinen jäi kiinni niin hilkusta, että saattaisi vallan harmittaa jos olisi harmitteluun taipuvaista ihmissorttia. Lauantai-illan finaaliin pääsi kuusi joukkuetta, ja meidän sijaluku oli seiska. Eikä siinä kaikki: kisa oli niin tiukka, että meidän kohtalo ratkesi vasta ns. paper redance -tuomiolla. Semifinaalista finaaliin meni selkeillä tuomarirasteilla vain neljä joukkuetta; me ja neljä muuta joukkuetta oltiin ekan kierroksen jälkeen tasarasteissa, jolloin tuomarit joutuivat lisätyönä asettamaan meidät äkkiseltään muistiinpanojensa perusteella paremmuusjärjestykseen, jotta finaalikuusikko saatiin täyteen. Ei varmasti helppo tehtävä, ja näin siinä tällä kertaa kävi, että meille ei finaalipaikkaa riittänyt. (Hei tälläkin kertaa - viime vuonna oli ihan sama juttu!)


Sikäli en osaa olla pettynyt, että taso tosiaan oli kova ja jokainen finaaliin päässyt joukkue ansaitsi paikkansa siellä. Tärkeintä oli se, että meidän veto meni hyvin, tunnelma oli kohdallaan eikä lavalla sattunut suuria katastrofeja, joiden takia pisteet olisivat selvästi laskeneet. Tytöt siis tanssivat just niin kuin piti, mutta se ei vain riittänyt kovassa seurassa. Mä olen silti erittäin onnellinen ja tyytyväinen ja mitänytkaikkee: meillä oli mahtava yhteinen tanssikausi ja ihana joukkue, joka kehittyi matkan varrella ihan huiman paljon! Tuntuu niin tyhjältä ja haikealta, kun proggis on yhtäkkiä ohi, joukkue hajoaa ja tätä biisiä ei enää koskaan treenata. (Ellen sit yhtäkkiä kekkaa että täähän pitää lähettää jonnekin katselmukseen...!)

Kiitos, tytöt. Ootte supereita.


Kun aikuisten pienryhmäsarja oli lauantaina vielä kesken, viereisessä penkissä jännittänyt tanssikoulun pomo, ihana ystäväni, antoi syliini (kuin tilauksesta tulevalle flunssapotilaalle) DSF-hupparin ja pyysi, että tekisin ensi vuonnakin kisabiisin. Ja auttaisin mahdollisesti hiukan myös muksujen koreografioiden kanssa. Mitä siihen nyt voi muuta sanoa kuin että kiitos. Koen olevani todella etuoikeutettu, kun saan harrastaa jotain näin hienoa, luoda tanssia yhdessä oikeiden hengittävien tuntevien liikkuvien ihmisten kanssa, vastapainoksi sille, että istun kaikki työpäivät yksin kotona tietokoneen ääressä.

Idea ja musiikki seuraavaan koreografiaan on jo valmiina, koska aletaan treenata? :)

1 kommentti:

  1. Hyvä te, hyvä flikat, hyvä Duussi!
    Muista kumminkin, ettei ole myöhäistä muuttaa suunnitelmia ensi vuodeksi: kaksi juttua, haloo.
    Taitavasti ajoitettu kysymys tanssikoulun johtajalta kyllä...

    Stressilenssun pois lepäämistä, kesäpäivänseisauksen juhlaa ja kaunista mittumaaria!

    VastaaPoista

Sano sää kans!