Liput Robbien Tallinnan-keikalle plakkarissa! Eilen kliksuttelin ennakkomyynnin nettisivuja maha perhosia täynnä, enkä lippujen ostamisessa onnistuttuanikaan vielä osannut sanoa muuta kuin AAAAAAAAAAA joten ajattelin kirjoittaa aiheesta blogiin vasta tänään, mutta en mä kyllä tänäänkään löydä juuri muita sanoja.
AAAAAAAAAAA!
PS. Odotellessa voi vielä 25 päivän ajan katsoa Areenasta viime lauantain Lontoon-keikkaa. :)
Eilen sujahdin sovituskopissa kauniiseen vaaleaan mekkoon, ja hetken peilailtuani astuin äitini ja kaasoni eteen. He huokaisivat yhteen ääneen, minä tunsin kuinka kyyneleet nousivat silmiin. Hyvät kyyneleet, onnen kyyneleet, olenko minä tämä nainen -kyyneleet. Valinta oli sillä selvä.
Mulla on hääpuku! Mä olen menossa naimisiin! Voi ihmettä! :)
Sovittelurumba kesti lopulta vain kaksi viikkoa. Olen helpottunut - ja aika ylpeä jahkailijaitsestäni, että sain suuren päätöksen tehtyä näin nopeasti! Puvun valinta kun kuitenkin nousi mulle yhtäkkiä aika tärkeäksi osaksi tuota tulevaa juhlapäiväämme. Kolme rakasta tosin totesi tuohon heti, että onhan se suurin päätös toki tehty jo siellä Eiffelin huipulla. No niin tietysti, mutta se on eri asia,
koska sitä ei tarvinnut miettiä. Se ei ollut valinta, se oli itsestäänselvyys.
(Vaikka en heti vastannutkaan joo vaan ekaksi täh, mutta se johtui ihan siitä, että heppu onnistui yllättämään niin täydellisesti.)
Niin, ja se puku - se ei ole kumpikaan niistä täällänähdyistä. Enkä kerro siitä enempää, koska yritän kaikin voimin pitää salaisuuden hepulta hääpäivään asti. Itse olen ihan mahdottoman rakastunut mekkooni, joten ei auta kuin toivoa, että first look -hetkellä näen hepunkin silmissä samansuuntaisen tunteen. :)
Ensin huonot uutiset: Robbie Williamsin kesäkiertue 2013 ei ulotu Suomeen asti.
Sitten hyvät uutiset: Robbie Williamsin kesäkiertue 2013 piipahtaa kuitenkin aika lähellä, esimerkiksi Göteborgissa, Kööpenhaminassa ja Tallinnassa!
Robbie piti iltapäivällä pressitilaisuuden (jossa istuneiden toimittajien joukosta muuten tunnistin heti sen suomalaisen, mikä ihme siinä onkin), joka tuutattiin livestreamina nettiin. Kiertue alkaa 19.6. Manchesterista ja päättyy 20.8. Tallinnan Laululavalle. Eihän se sinänsä yllätyksenä tullut, että Helsinkiä ei listalla mainita... No, onpahan hyvä syy lähteä kesäreissuun! :)
Tällä hetkellä Tallinna kuumottelee keikkapaikoista eniten, sillä viime reissusta sinne on eniten aikaa noista kolmesta lähimmästä kaupungista. Majoituskin saattaisi hoitua paikallisen kamun luona. Facebook - connecting fangirls. Ja onhan kiertueen päätösillassa sentään aina ihan oma taikansa! Liput tulevat myyntiin perjantaina, mutta äsken kolahti laatikkoon sähköpostia, että Kööpenhaminan ennakkomyynti alkaa jo keskiviikkona niille, jotka olivat ostaneet lipun sille epäonniselle peruuntuneelle Take That -keikalle viime kesänä. Laiha lohtu, meitsi taitaa silti lähteä Tallinnaan, Parkenin karma on jo nähty. :D
Lehdistötilaisuudessa paljastettiin myös kiertueen lämppäri: yksi tämänhetkisen poptaivaan sympaattisimmista hemmoista, Olly Murs! Joko mennään, joko joko joko!
Me ei olla vielä lyöty tulevan toukokuisen hääpäivämme aikataulua lukkoon, mutta tasan puolen vuoden päästä tähän kellonaikaan olen hyvin suurella todennäköisyydellä hepun vaimo.
Iih! :)
Meillä on hääpaikka (kirkkoa ei tarvita koska ei kuuluta siihen), meillä on kolme kaasoa ja kolme bestmania, meillä on juhlapaikan puolesta tuleva ruoka, meillä on bändi, meillä on tunnelmavalokuvaaja, meillä on alustava noin 100 hengen vieraslista, meillä on väriteema alustavasti mietittynä, mulla on varattuna aika hääpäiväksi kampaukseen ja meikkiin, korissa läjä ihania ulkomaisia häälehtiä ja Pinterestissä alati paisuva Wedding wonderfuls -board,
Käytiin tällä viikolla turkulaisen kaasoni kanssa vielä parissa mörsiysliikkeessä. Kuvassa on Sydänkävyn ykkösmekko, viimeinen kappale ja lähes oikeaa kokoa (aavistuksen pieni lantiolta). Etenkin selkäpuolelta ihan unelmanupea, mutta sai kuitenkin vielä jäädä mietinnän alle.
Toivon huomenna alkavan uuden viikon tuovan selvyyttä hääpukuosastolle: se pariisilainen vesiputousmekko, joka jäi viime viikonlopun Helsingin-kierrokselta päällimmäiseksi mieleen, lähetettiin Stilissimasta tänne Turkuun. Nyt se odottaa Marinettessa, että saadaan sovittua täkäläisten makutuomareiden kanssa yhteinen sovitusaika. Voi miten toivon, että kun vedän mekon uudelleen päälle, se tuntuu edelleen hyvältä - ja että myös minut ja tyylini hyvin tuntevat rakkaat ihmiset ovat sitä mieltä, että se on mun! Ja että siinä hetkessä taivas aukeaa ja sieltä tupsahtaa syliin 800 euroa niin saan sen sit ostettuakin! :D
Tämä viikko alkoi hyvin: kun maanantaiaamuna heräsin, Robbien odotettu uusi video oli tupsahtanut nettiin. Jos Candyn vaaleanpunainen naminamijammailu tuntui liian tekopirteältä aika paljon arpia elämässään keräilleen nelikymppisen veivaamaksi (siis ei musta mutta ehkä joistakuista), Different seilaa hiukan lähemmäs vanhojen, vahvojen Robbie-hittien tunnelukkoja availevaa maailmaa.
Jos multa kysytään, biisi kertoo Robbien huumekoukusta. Ja jos multa kysytään, video on älyttömän tyylikäs. Ja jos multa vielä kysytään, biisin paras kohta on ekan säkeistön bridge, kun rummut tulevat nurkan takaa mukaan, basso aloittaa uhkaavan jurnutuksen ja melodia kiepahtaa pieneksi hetkeksi lähes riitasointuun purkautuakseen taas kohta puhtaaksi e-mollin päälle. Kylmät väreet:
I stumble through the words as they're leaving me tremble at the sight of your majesty
Täten ojennan Yleisradiolle vuoden kulttuuripalkinnon: Yle Areena lähettää Robbien keikan LIVENÄ Lontoosta tänä iltana klo 22.45 alkaen! Kolmen illan Take The Crown -minikiertue käynnistyi O2-areenalla torstaina; näkemieni kuvien ja videoiden perusteella luvassa on tänäänkin aika mahtava show. Ja keikka vielä uusitaan telkkarinkin puolella, heti sunnuntaina TV2:lla klo 22.40. Vitsit kui juhlaa!
Ja sitten aiheeseen liittyen vähän tuntemusten tuuletusta. Tuossa muutama viikko sitten mulle kävi ekaa kertaa niin, että tulin kateelliseksi jostain mitä joku Duussilaa suositumman blogin kirjoittaja saa ilmaiseksi. Bloggaajiahan on jo pitkään kutsuttu gaaloihin, keikoille ja skumppaetkoille, lennätetty muotiviikoille ja muille reissuille ympäri maailmaa, lahjottu rannekelloilla, kameroilla, ripsienpidennyksillä, meikeillä, laukuilla ja ties millä. Tähän asti yksikään blogeissa näkynyt ilmaislahjus ei ole hetkauttanut mua suuntaan eikä toiseen, kunnes kuukausi sitten luin, että Helsingissä bloggaajien illanvietossa pidetyn tietokilpailun voittaja sai palkinnoksi matkan Lontooseen Robbien keikalle.
Voin ihan rehellisesti sanoa, että ensimmäinen yli hulmahtanut tunne oli puhdas kateus. Jonkinlainen oikeuttamaton epäoikeudenmukaisuuden tunne siitä, että jos Suomessa kerran tuhannessa vuodessa tapahtuu mitään edes etäisesti Take Thatiin tai Robbieen liittyvää, mua ei pyydetä mukaan. :D (Se osa minusta, joka on jo päässyt asian yli, laittoi tuohon perään hymiön merkiksi siitä että tajuaa ajatuksen olevan vähän absurdi, vaikka osa musta on edelleen sitä mieltä että tää nyt vaan on niinku ihan väärin.) Tai jotenkin... että jos joku levy-yhtiö, tai mikä taho reissun sponsorina sitten olikaan, haluaa lähettää Robbie Williamsin keikalle suomalaisen bloggaajan, eikö olisi mahdollista valita lähtijää fanien keskuudesta? Sitä en kyllä tiedä, millä ne löytäisivät kaikki kohderyhmään kuuluvat, mutta ainakin nyt mun blogissa TT:tä rakastetaan kissankokoisin kirjaimin et ei pitäis olla mahdoton rasti. :D
Aloinpa sitten pohdiskella enemmänkin tätä bloggaamista. Mua on kotona koetettu opettaa välttämään turhaa kadehtimista: jos joku toinen saa jotakin, se ei ole multa pois. Tällaisen pienen, keskeneräisen ihmisen saattaa kuitenkin olla vaikea muistaa tuo totuus ja olla pettymättä itseensä silloin, kun joku toinen saa jotakin sellaista, jota itsekin palavasti haluaisi, ja se periaatteessa voisi olla itseltä pois, jos olisi pelannut korttinsa toisin. Jos olisin yrittänyt tehdä blogistani isomman
jossain vaiheessa kuluneiden 7 vuoden aikana, Duussilan lukijamäärä olisi ehkä isompi ja olisin ehkä sitä myöten bloggaajana tunnetumpi, jolloin olisin ehkä päässyt mukaan tuommoiseenkin tilaisuuteen, jossa oli mahdollisuus voittaa tuo keikkareissu. Jos, ehkä, jos, ehkä. :)
Olen kuitenkin pitänyt tämän oman pikku harrastukseni nimenomaan pikku harrastuksena. En ole oikeastaan koskaan seurannut lukijamääriä erityisen tarkasti, vaikka täällä Bloggerissakin kai on jotain omia tilastoja. Sen verran olen kärryillä, että Blogilistalla tilaajamäärä on pysynyt jo pitkään jossain 150:n kieppeillä ja "lukijoita viikossa" -kohdassa lukema on päälle 9 000 - tosin en tiedä mitä se tarkoittaa tai miten sitä mitataan. Olen silti iloisesti ihmeissäni siitä, että tätä hyväntuulenbloggaamistani haluaa seurata niin moni mahtava tyyppi! En kuitenkaan ole koskaan tarkoituksella pyrkinyt kasvattamaan lukijamääriä, en kommentoinut suosittuja blogeja vain näkyvyyden toivossa, en perustanut Duussilalle Facebook-sivua - enhän mää mainosta uusia postauksia Facebookissa edes omille kavereilleni. Aika markkinointivelho!
Olen kai ajatellut, että tärkeintä on pitää sellaista blogia, jota tykkään itse kirjoittaa ja jota ehkä tykkäisin itse lukeakin. Lukijoita sitten tulee, jos on tullakseen. Jos bloggaaja kirjoittaa pelkästään lahjojen tai suosion toivossa, se yleensä paistaa jostain kohtaa läpi - ja hei, itse kuitenkin perustin ensimmäisen blogini silloin muinaisuudessa vuonna 2005, kun ainakaan Suomessa ei vielä ollut aavistustakaan tämmöisestä mainos- ja yhteistyöhässäkästä, joka blogeihin nykyään liittyy. Tuntuu, että silloin blogeja enemmän nimenomaan kirjoitettiin: tänä päivänä tunteista, tilanteista ja hetkistä kerrotaan sanojen sijaan usein kuvina, jolloin teksti jää sivuosaan - tai vaikkei määrällisesti jäisikään, harva varsinaisesti panostaa siihen. Kielen ammattilaista harmittaa, että moni tämän päivän suosittukaan bloggaaja ei näytä välittävän siitä, miten suuri merkitystekstillä on, kun paukut panostetaan hienoihin kuviin. Jos blogissa kuitenkin on myös tekstiä, mua suivaannuttaa, jos kieli on jäykkää tai köyhää. Ja aika moni sellaisen blogin kirjoittaja saa vielä palkkaakin...
Noni, se oli semmonen purkaus se. :D Kaikki äskeinen siis ihan yleisellä tasolla - en viitannut mitenkään tuon Robbie-kisan voittajaan, enkä yritä sanoa, ettei muka kukaan muu kuin minä olisi ansainnut tuota keikkareissua ja kaikkea siihen liittyvää innostusta. Hei mun puolesta ihan joka iikan pitäis päästä Robbien keikalle juhlimaan! Tulin vain pyöritelleeksi aihetta päässäni tässä kuukauden mittaan niin paljon, että halusin vähän keventää mieltäni tänä ajankohtaisena päivänä nyt tännekin.
...vaikka näiden ajatusten auki kirjoittaminen tuntuukin aavistuksen asiattomalta siinä valossa, että liput voittanut Yes dear -blogin Piu nukkui lähtöaamuna pommiin, myöhästyi lennolta eikä päässytkään matkaan. Olen aidosti pahoillani hänen puolestaan. Tuon kateuspuuskan jälkeen nimittäin rauhoituin sen verran, että ymmärsin olla vain ja ainoastaan innoissani, että suomalainen bloggaaja oikeasti sai tuollaisen mahtavan tilaisuuden - ja me muut saatais sitten fiilistellä Lontoon tunnelmia hänen kauttaan! Epäusko ja harmitus iski kuin lekalla päähän, kun luin, miten oli käynyt.
Siispä Piu ja muut, tänään vapaavalintaista juhlajuomaa huiviin, Yle Areena auki ja bileet pystyyn! :)
Viimeinen treeni vanhalla saliohjelmalla: check.
Perjantaisiivous: check.
Siideri jääkaapissa illan Vain elämää -päätösjakson ohessa hörpättäväksi: check.
Lähden kohta katsomaan nykytanssia, mutta ensin katson vielä kerran kun marsut syö vesimelonia! Iloista iltaa! :)
sitten kotiin katsomaan hepun kanssa leffaa. Revolutionary Road nyt ei ehkä ollut se kaikkein valoisin valinta - itse asiassa siitä jäi sekavan ikävä olo.
Sekavan ikävän olon taltutuskaava: kuivaan kyyneleet, keitän lisää kaakaota ja menen takaisin hepun viereen sohvalle.
Jos kert ihmisen pitää elämänsä mitaksi seota jostain poikabändistä, valinta lienee hyvä kohdistaa siihen orkesteriin, joka on tietty muutenkin paras ikinä, mutta jonka yksi jäsen on myös kruunattu varsin virallisen tahon toimesta maailman kuninkaaksi!!1!
Aavistuksen liioittelevien rivien välistä löytyy sama suomeksi: Gary Barlow sai tänään itse Ellulta OBE-ritarimerkin rintaansa. (Eikä seremoniaa tietenkään pelkästään Garyn kunniaksi järjestetty, saman kunnianosoituksen sai tänään myös mm. ihana Kate Winslet.)
Äijjjä.
Onnen muisku! Fanisi ovat sinusta suunnattoman ylpeitä, Captain Barlow! Tai siis nykyään Officer of the Most Excellent Order of the British Empire Barlow! :D
Niinhän se Pink lauleli jo 2000-luvun alussa, ettei ole niin kuin most girls. Jumaliste, ei totisesti ole. Vaikka palkintogaalat eivät yleensä kiinnostaisi, suosittelen tsekkaamaan tämän American Music Awards -vedon toissaillalta.
Pelkästään tossa koreografiassa olis artistille kuin artistille tarpeeksi tekemistä, mutta Pinkkipä päätti myös laulaa koko biisin livenä. Ihan käsittämättömän, järjettömän, ällistyttävän taitava.
Kun ensi kevään morsian kuulee, että myös Ruotsin Madeleine on menossa kesällä naimisiin, pikku paineilta ei voida välttyä. Ote eräästä taannoisesta keskustelusta:
Duussi: Apuaa miten meidän häistä voi ikinä tulla hienommat kuin Maddella?
Heppu: Yritä vain olla vähän kauniimpi kuin Madde.
Ja niin typerä kysymys sai arvoisensa vastauksen.
En tietenkään lähde kilpailemaan häiden järjestämisessä Madden tai muiden morsioiden kanssa. Tärkeintä on, että olen hääpäivänäni sisältä onnellinen; eiköhän sieltä jotain säteitä heijastu ulospäinkin. Mutta ehkä nätistä mekostakaan ei sentään ole haittaa? :)
Kyllä vain, hääpuvun metsästys on alkanut! Piipahdin viime tiistaina äitin kanssa täällä Turussa Fiancéessa, ja lauantaina kiersin kahden kaasoni kanssa Helsingin putiikkeja. Herranjestas mikä upottava suo! Rekkikaupalla upeita mekkoja, joista osa on toki selkeästi out of my league joko rusettihörsellyksen määrän ja/tai hinnan takia... Mutta pitihän sitä Morsmaikussa sovittaa juuri siksi sitä yhtä ihanaa pitsiunelmaa, jolla oli hintaa rapsakat 2 300 euroa. :)
Hommaa helpottaisi huomattavasti, jos mulla olisi tarkka mielikuva siitä mitä haluan. Ennen sovitusrumbaan lähtöä listasin hääsuunnittelukirjaani muutamia avainsanoja: veistoksellinen, hillitty, avoin selkä, ei kermakakkuvannehörsötys, ei huntua, ei laahusta, leikkaus oikeaan kohtaan vyötärölle... Mutta kun kokeilee erilaisia pukuja, yhtäkkiä moni toisenkintyyppinen alkaa näyttää mahdolliselta.
Kun kerran omat mieltymykseni ovat selvästi aika epäselvät, valintaa ohjaa toistaiseksi lähinnä hepun toive siitä, että puku olisi ihonmyötäinen. Koska täytyyhän häissä kuulemma (suora lainaus) esitellä vaimon muotoja. :D Minä, joka yleensä lähinnä pyrin saamaan naiselliset kurvini vaatteilla piiloon, yritän ymmärtää, että jos kerran kropassa on tiimalasimaisia ulottuvuuksia, niitä on suotavaa jopa korostaa! Hepun toive sulkee pois löysästi laskeutuvat kevyet kreikkalaishenkiset mekot, jotka kieltämättä olisivat viileydessään tuhannesti mukavampia kuin hiostavat pönköt... Eikä nyt sillä, ettenkö ihan itse lopulta päättäisi, mitä päälleni laitan. Haluan kuitenkin ottaa huomion myös sulhasen toiveet, jotta tämä ei hääpäivänä ajattelisi, että "oi kuinka ihana ja kaunis vaimoni onkaan, mutta on sillä vaan kaamee kolttu". :D
Onhan hepun näkemyksessä toki järkeäkin: lauantain sovitusreissulla taisin itsekin ihastua eniten erääseen Stilissimasta löytyneeseen pariisilaisen(!) Cymbelinen mekkoon, joka nosti napakasti esiin vyötärön, lantion ja selän kaaren. Liikkeessä ei ikävä kyllä saanut ottaa kameraa esiin eikä puvusta löydy kuvaa netistäkään, mutta se tuntui hyvältä kompromissilta sekä omistani että sulhasen toiveista: laskeutuva, veistoksellinen vesiputousselkä (myös edessä samanlainen, mutta ei liian avoin) ja tiukasti kurveja myötäilevä alaosa. Tunsin itseni mekossa kauniiksi, mikä kai on koko homman pointti - mutta istuminen siinä nakinkuoressa olikin sitten astetta haastavampaa. :D Sen sijaan tuossa kuvan Fleur d'Orangen vähemmän piukeassa mekossa kaikenlainen liikkuminen ja kyykistely sujui niin näppärästi, että tykästyin siihen ihan yllättävän paljon. Hintakin olisi vielä pienen pidennyksen jälkeen budjetin rajoissa...
Huokaus tätä pähkäilyä. :) Toisaalta tuntuu tosi pinnalliselta edes harkita ryhtyvänsä hermoilemaan yhden vaatteen takia, mutta toisaalta - kyseessä on kuitenkin elämäni suurin, ainutkertainen juhlapäivä, joten on kai luonnollista toivoa, että löytäisin mekon, jossa sekä tuntisin oloni omaksi itsekseni että olisin ulkoisesti tunnistettavissa juhlien emännäksi. Haastavinta taistoa käydäänkin paraikaa pääni sisällä, kun yritän sisäistää, että omissa häissäni mulla on lupa laittautua enemmän kuin juhliin yleensä, saan hehkua ja hihkua, saan olla se jonka kanssa kaikki haluavat ottaa yhteisvalokuvia. En ordinary, vaan extraordinary. :)
Siis mä voisin vaan koko ajan kuunnella Gary Barlow'n toissailtaista livevetoa Candystä! Robbie on tuplasti eläimempi lavalla kuin aina hillitty ja hallittu Gary (kohdan 2:10 jammailu on herra kapteenille jo suorastaan villiä irrottelua!), joka kuitenkin puolestaan hoitaa pisteet kotiin tuplasti taitavampana laulajana. Robbie on viime viikkojen livevedoissa ympäri Eurooppaa keskittynyt laulamisen sijaan enemmän esimerkiksi punnertamiseen ja yleisön naikkosille flirttailuun, eikä biisi ole varmaan kertaakaan ollut rytmiikaltaan sama kuin levyllä. Robbie hengitystekniikkaopettajalle! Ja Gary Robbien showmies-intensiivikurssille. :D
Ja siis mä voisin vaan koko ajan syödä toffeeta! Brittiläiset Walker's-namut on ihan maailman parhaita. Tavalliset toffeet, maitosuklaatoffeet, lakutoffeet... Huaaah! En ole löytänyt näitä muualta kuin Stockalta, mutta vois kuvitella että Kauppahallin Little Britannia -puodissa enkkutoffeeta olisi myös tarjolla, jos ei näitä niin ehkä muita. Täytyypä poiketa huomenna...
Hohoo, tätä menoa meitsi tosiaan kohta on made of candy! :)
Jee! Kylläpä meidän suomalaisten oma suosikkivävy Adam Lambert onkin tehnyt toimivan jumpparallin! Tämä biisi herättelee svengaten tavallista aikaisempaan keskiviikkoaamuun, kiskaisee lähtemään iltalenkille jolle ei oikeastaan jaksaisi lähteä ja pelittää erityisen hyvin crosstraineria vatkatessa. Hölkötellessä en ihan saa askeleitani sovitettua rytmiin (mikä tunnetusti häiritsee laskupoliisia), mutta crosstrainerilla tahti osuu kohdilleen kuin itsestään - kokeile vaikka! :)
Ei mulla ny muuta, huomenta vaan ja hienoa päivää!
Posti toi tänään lisää kaunista taidetta työhuoneeseen. Tilasin viime viikolla Etsystä hollantilaiselta Laura Amissilta kolme A4-kokoista kaupunkimaisemaa, joiden heleisiin pastellisävyihin piirretyt New York, Pariisi ja Lontoo vievät muistoihin ihanille reissuille hepun kanssa. Reunat kuvat saivat Clas Ohlsonin kehyksistä.
Pariisista muistot ovat tietysti aivan erityisen ihania, kun huhtikuussa heppu juuri siellä otti ja kosaisi. Hassua muuten, miten Eiffel-torneja tulee nykyään vastaan ihan joka puolella... tai sitten niihin vain kiinnittää huomiota eri lailla kuin ennen. En voi kyllin ylistää heppua romanttisesta sitkeydestään, itsehän meinasin luovuttaa sinä viimaisen kylmänä, sateisena sunnuntaina kahdesti: ensimmäisen kerran Eiffelin alla kesken kahden tunnin jonotuksen, ja toisen kerran puoliväliin päästyä, kun korkeus alkoi yllättäen huimata. Onneksi heppu jaksoi kiikuttaa mut huipulle asti...!
Me ei taatusti olla ainoa Pariisin yllä kihlautunut pari, mutta me ollaan ainoat me. Ja Eiffel-torni on meille ikuisesti rakkauden rautainen ruumiillistuma. :)
Turkulaiset hoi! Jos tämän lauantai-illan menosuunnitelmat ovat vielä auki, tässäpä vinkki: konserttitalon lava täyttyy muodista ja tanssista kello 20, kun käyntiin tärähtää Dressing Mimian ja Irokoon yhteisvoimin luotsaama näytös Kansa.
Itse en ole tänä(kään) vuonna stagella - enkä myöskään toivottavasti valomiehenä niin kuin viimeksi :D vaan saan nauttia tunnelmasta katsomon puolella. (Ja koreografin valtuutuksella vähän suoristaa rivejä kenraaleissa jos tarttee.) Tanssijat ovat siis taas meiltä Funkylta, ja mallienkin joukossa pousaa muutama tanssikaveri. Koreografioista vastaa Dancesta tuttu Katrin, joka on loihtinut tällä kertaa biisin verran tiukkaa voguing-tykitystä ja toisen herkempää lyricalia. Eilisen treenikuvan perusteella asenne näyttäis meidän pimuilla olevan kohdillaan!
Konserttitalon ovet aukeavat klo 18.30, ja lippuja saa käsittääkseni vielä paikan päältä. Tervetuloa! :)
Olenko jo kertonut, miten paljon tykkään työhuoneestani täällä uudessa kodissa? Paljon, oi niin paljon! Kun on ehtinyt melkein kolme vuotta tehdä töitä makuuhuoneen nurkassa (mielikuvitukselliset vaihtoehdot: keittiön nurkassa, kahvilan nurkassa), on hippasen kivaa, kun nyt saa rauhoittaa makuuhuoneen levolle ja kävellä aamuisin melkein oikean työmatkan joko eteisen tai olkkarin läpi tänne työhuoneeseen. Hohoo!
Mä todella nautin suunnattomasti siitä, että saan tehdä töitä kotona. Himahiiri, kotikissa, that's me. En ihan äkkiä keksi, mikä olisi sellainen duuni, jonka takia enää suostuisin aamuisin lähtemään töihin, kuluttamaan omaa aikaani työpaikalle siirtymiseen, meikkaamaan silmäpussit piiloon jo ennen aamukahdeksaa, luopumaan spontaaneista tanssi- ja lauluhetkistä pitkin päivää... huh, ajatuskin ihan ahdistaa. :D Freelanceriuteen liittyy paljon epävarmuutta, mutta plussat voittavat omalla kohdallani mennen tullen.
Työhuoneen sisustus on vielä sanotaanko että eloisassa vaiheessa, mutta aika hyvät kiinnekohdat tänne olen jo saanut luotua. Lattia on pähkinäisen ruskea, seinät valkoiset. Työpöytä ja kirjahylly ovat melkein mustat, matto valkoinen, nojatuoli ja futon vaaleanharmaat. Verhot (nepä täytyykin esitellä lähiaikoina, sen verran pitkä juupas eipäs -prosessi valintaa edelsi) toistavat huoneen muuta väritystä, ja väripilkkuina siellä täällä tuikkii violettia.
Eräs lemppariyksityiskohdistani löytyy seinältä. Minna Maija Lappalaisen taulut, villapusero ja farkut, pääsivät arvokkaasti esille kumpikin omaan hyllyboksiinsa. Moni kylässä käynyt naispuolinen kaveri on seinälle vilkaistuaan hihkaissut oi kun kiva - kun taas heppu on inhonnut noita hyllyjä siitä asti, kun ostin ne Ellokselta joskus kesällä jo ennen kuin oli edes nimet asuntopapereissa. :D Mut ei haittaa koska mun työhuone, mun sisustusratkaisut!
Ostin Minna Maijan teokset kuutisen vuotta sitten, ja tykkään niistä edelleen vähintään yhtä paljon kuin uusina. Kannattava ja aikaa kestävä sijoitus, tuo taide. Koskas nyt siniset farkut ja punertava pusero muodista meniskään? :)
Voi engelsmannit minkä teitte! Eilisillan X Factor -pudotus oli itselleni se tämän kauden kovin, kun Gary Barlow'n over 28s -kategorian ihana Kye Sones joutui lähtemään kisasta. Sing-offiin Kyen kanssa joutui Nicole Scherzingerin valmentama Rylan Clark. Kumpikin oli ollut pudotusuhan alla jo kerran aiemmin, mutta tiputtanut tuolloin kilpakumppaninsa. Olin luottavainen, että noista kahdesta artistina uskottavampi Kye menisi heittämällä jatkoon, Rylanin arvo ohjelmassa kun on lähinnä viihteellinen - laulajinahan jätkien välillä on valovuosien ero.
Mut ei. Nicole tietysti äänesti jatkoon oman Rylaninsa, ja Garyn ääni meni luonnollisesti Kyelle. Louis totesi että tekee niin kuin oikein on eli äänestää jatkoon Kyen, jolloin ratkaisu jäi Tulisan harteille. Tulisa ilmoitti laittavansa jatkoon Rylanin, jolla on hänestä enemmän äksfaktoria (no morjens). Tilanne meni siis deadlockiin eli katsojien äänet ratkaisivat, ja tällä viikolla vähiten ääniä oli saanut Kye. Britit, haloo!
No, eiköhän Kyelle tipahda levytyssopimus aika vauhdilla kuitenkin. Tämmöstä talenttia saa päästää menemään. Alpuumia ulos ja sit vaan tervetuloa Suomeen keikalle! Odotellessa nakutan repeatilla tätä eilistä Jason Mraz -survival songia niin että läppäriparka kohta räjähtää. :D
Itse kannustin Kyeta voittoon osittain tietysti siksi, että Team Barlow'ta pitää tukea ;) mutta suuremmalta osin ihan Kyen omien musiikillisten ansioiden takia. Paitsi että tykkäsin jo Kyen ensimmäisestä koelaulusta, huomasin heti finaalien alkaessa, että juuri Kyen soundi oli se, joka kaikkien finalistien sunnuntaisissa yhteisnumeroissa (TJEU: Without You ja Good Times) toi mulle kylmät väreet. Lauantai-illan varsinainen veto jäi siis tältä erää herran viimeiseksi, mutta ainakin hyvään meininkiin päättyi Kyen X Factor -ura! Olen aina tykännyt tästä New Radicalsin biisistä, ja tämäkin versio toimi paremmin kuin hyvin.
(PS. Haluan tommosen samanlaisen liukuvärjätyn kauluspaidan! Törkeen hyvän näkönen. Siis toi paita. Siis.)
Sunnuntai-ilta, minä kotona tekstitystyön touhussa, heppu toimistolla omissa hommissaan. Ei muuten oikeestaan ees harmita että ei vietetä tätä iltahetkeä just nyt sohvalla löhöillen,
koska meillä ei tällä hetkellä ole sohvaa. :D
Meidän oli tarkoitus istuttaa hepun poikamiesaikojen nahkasohva tänne uuteen kotiin verhoiluttamalla se tummanharmaalla raffitekstuurisella kankaalla, mutta kun verhoilija kävi mittailemassa ja tekemässä laskelmia, hinta nousi niin korkeaksi että investointi olisi ollut älyttömän rajoilla sohvan ikään nähden. Harmi, siitä olis tullut hieno! No, kierrätettiin kuitenkin sen verran että heppu myi sohvan eteenpäin, ja eilen se sitten noudettiin uuteen kotiinsa. Olkkariin siirrettiin tilalle mun työhuoneesta futon, joka on toki tyylikäs väliaikaisratkaisu, mutta ei varsinaisesti optimaalinen alusta 176- ja 188-senttisten ihmisten pitkäraajaiseen telkkarinkatsomisloikoiluun. Niinpä käytiin tänään Iskussa koeistumassa ja valkkaamassa uusi löhölinna: tummanharmaa kangas, pyökkijalat, 25 % hinnasta pois! Toimitusaika kuulemma voi venähtää yli kuukauteen, joten ei auta kuin totutella sopimaan sen aikaa futonille.
Ulkona on ihan onnettoman pimeää, mutta täällä työhuoneessa tuikkii lempeän vaalea valo ja mustikkaglögi maistuu marraskuulle. Heppu tuli juuri kotiin, minä teen vielä hetkisen töitä ja sitten menen sen kylkeen sohvalle futonille. Kyllä me mahdutaan.
Marraskuu. Ohi vilahtanutta, vielä syksyn reunassa sinnitellyttä lokakuuta jäi melkein ikävä, koska tulevasta talvesta on saatu ensimmäinen aavistus täällä etelässäkin, pimeä tulee jo viiden jälkeen ja movember saa nuoret miehet muikistelemaan kilpaa hölmönnäköisissä viiksissään (niin huippua kuin Tommy Lindgrenin ja Anssi Kelan veljellistä nokittelua olikin viime vuonna seurata).
Autsis.
Toisin sanoen 30 päivää aikaa olla vielä valmistautumatta jouluun, olla lannistumatta loskasta mustan iltapäivätaivaan alla ja olla iloinen neljästä kauniista vuodenajastamme. :)
Tällä viikolla aionkin päästää juhlamielen heti kohoamaan korkeuksiin, kun huomenna tapaan kääntäjäkollegoita halvan skumpan tyylikkään poksahtelevan juoman äärellä ja lauantaina juhlitaan tanssikamun tupareita. Ensi viikolle on varattu ravintolailta maailman parhaiden melkein-naapureiden kanssa, lauantaina pitäisi revetä yhtä aikaa kolmeen juhlapaikkaan kahdessa eri kaupungissa, ja sunnuntaina syödään isänpäivän kunniaksi isin itsensä kokkaamaa herkkuruokaa. Kun loppukuusta on vielä luvassa ystävän kolmekymppiset, sanoisin että jo nyt kalenteriin merkittyjen hilpeyshetkien määrä on kohtalainen. Ja spontaaneja vastaaviahan saa toki tulla matkan varrella vielä paljon lisää, kitoos.
Liikunnan osalta marraskuu näyttää tutulta ja turvalliselta: uintia, pilatesta, bodyfusionia, salitreeniä, äitin kanssa vesijuoksua, kevyitä hölkkälenkkejä. Koreografian työstäminen SM-kisoihin jatkuu joukkueeni kanssa hyvää vauhtia, treenejä on nyt takana kaksi kuukautta ja liikettä (osittain vielä raakamatskua, mutta kuitenkin) on kasassa puolet kolmesta minuutista. Aikaa karsintoihin on jäljellä 4,5 kuukautta, joten olen aivan luottavaisin mielin että saadaan biisi ajoissa kuntoon. Itsestänihän se pitkälti on kiinni, siitä, mitä saan annettua tytöille treeneissä. Näin aloittelevana koreografinplanttuna mun täytyy tehdä luovaa ajatus- ja suunnittelutyötä hyvin rauhassa ajan kanssa, mutta loppubiisinkin dramaturginen rakenne ja kuvioiden liikuttelu alkaa olla jo pohdittu kuntoon - sitten onkin enää jäljellä se tärkein eli itse liike. :D
Töitäkin tarttis varmaan tehdä jossain koreografioinnin välissä, eh? Keneltäkään uutisia seuraavalta ei toivottavasti ole mennyt ohi av-käännösalallatällähetkelläkäynnissäolevakuohunta. En viitsi ottaa aiheeseen kovin palavasanaisesti täällä kantaa, koska omakin lusikkani on samassa sopassa... mutta todettakoon nyt ainakin se, että irtisanoutuneilla ex-maikkarilaisilla on ollut painava syy ratkaisuunsa, ja he ovat uhranneet alan puolesta paljon. Siihen tietoon pitäisi myös jokaisen av-kääntäjäksi mahdollisesti joskus haluavan opiskelijan nyt luottaa ja siksi malttaa odottaa, että koko alan työehdot saataisiin jossain vaiheessa toivottavasti sellaiselle tasolle, jolla tätä työtä voi tehdä jatkossakin vaikka eläkepäiviin saakka. Ugh.
Ja sitten hilpeämpiin asioihin. :D Take That -rintamalla marraskuu tarkoittaa tuplajännää: luvassa on soolokeikkoja sekä Garylta että Robbielta! Gary starttaa tammikuulle ulottuvan kiertueensa 13.11., ja Robbie vetäisee kuun lopussa kolme iltaa Lontoon O2-areenassa. Liput ovat olleet kiven alla, mutta pääsen virittäytymään tunnelmaan etänä ainakin muutaman paikallisen Facebook-tutun kautta, ja eiköhän sieltä Thatterit ja friendliet keikkojen jälkeen aika vauhdilla tykitä YouTuben täyteen videoita. Jos tää ei piristä pimeässä niin sit ei mikään!
Niin että hei hou vaan ja lempeitä tuulia sinunkin marraskuuhusi. :)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)