Ring ring

Ooh, Pinterest, sinä hääideakuvamorsiushörsellystukkakukkaparatiisini ja syömmeni sykähtelyn lähde.

Ei kun toi jälkimmäinen taitaakin olla se mun tuleva aviomies.

Tämmöinen kuva täytyy ehkä saada hääpäivänä myös hepun herraseurueesta. :D

Maa on allani kylmä, kätesi lämmin ihoani vasten

Siis... nää kaks.

Vaikka ymmärrän varsin hyvin, että Lorraine Jenkins ja Richard Woodford ovat vain fiktiivisiä hahmoja, joille nuoret brittinäyttelijät Vicky McClure ja Joseph Gilgun ovat antaneet kasvonsa, äänensä ja olemuksensa, Lol ja Woody ovat silti onnistuneet valloittamaan aivan aidon paikan mun sydämessä. Sellaisen joka saa miettimään että mitähän niille kuuluu ja toivomaan että hyvää.

Ai kekkä Lol ja Woody? Jos et vielä tunne tyyppejä, kehotan tutustumaan. Aloita elokuvasta This is England, jatka neliosaisella tv-sarjalla This is England '86 ja huipenna ystävyytenne kolmeen This is England '88 -jaksoon. Ja jää odottamaan This is England '90 -sarjan ilmestymistä.

Käsikirjoittaja ja ohjaaja Shane Meadows on onnistunut luomaan mahtavasti 80-luvun ajankuvaa hengittävään elokuvaansa ja sen spin-off-tv-sarjoihin aivan uskomattoman elävän, todellisen kaveriporukan, jonka nuoruuden kasvukipuja ja elämän raskasta aallokkoa seuraa kotisohvalla yhdessä heidän kanssaan nauraen ja itkien. Jo leffa oli tunnelmiltaan harvinaisen synkkä, eivätkä murheet noissa jatko-osissakaan varsinaisesti pääse pienenemään. Sekaan kuitenkin mahtuu myös aimo annos parantavaa huumoria, ja koko tarinan kantavana voimana kulkee kaiken voittava ystävyys.

Katsoin This is England '88:n viimeisen jakson eilen, ja nyt jo mulla on ikävä niitä kaikkia tyyppejä. Ja ihan erityisesti näitä kahta.

Lol ja Woody, voikaa hyvin.

[kuva]

More

Ens mä olin Pinterestistä ihan et

ooooh täällä on näin paljon kaikkee!

Sit mä olin et

voi ei täällä on näin paljon kaikkee!

Tuli ähky, eikä tehnyt mieli klikata koko sivustoa auki muutamaan päivään. Tajusin, että millään en ehdi selata kaikkia kauniita kuvia ja inspiraatioita ja ihanuuksia, ja mitä jos ohi lipsahtaa just se kaikista ihanin ihanuus ilman että näen sitä! Ikinä! Siis ihan hirveetä! Äääääääsgsghsghs!

Nyt olen muutaman päivän ajan yrittänyt suhtautua asiaan vähän eri tavalla. Piipahdan Pinterestissä, kun pää junnaa ja kaipaan pientä breikkiä töistä. Selailen etusivun kuvia, joista kenties pinnaan muutaman, kenties klikkaan itseni sitä kautta jollekin uudelle kiinnostavalle sivulle, kenties selailen hetken omia pinnauksiani joista tulen poikkeuksetta hyvälle tuulelle - ovathan ne itse valitsemiani. Mutta en jää selaamaan kuvia tuntikausiksi enkä varsinkaan märehtimään, että näiden kuvien lisäksi jäi vielä miljoona näkemättä ääääääsgsghsghs!

Jos sinäkin olet Pinterestissä, vinkkaapa tilistäsi kommenttiboksissa! Minut löytää nimellä duussi, olen se vasta-alkaja, jolla ei ole vielä yhtään seuraajaa. ;)

[kuva via Pinterest]

Valo leikkaa tätä paikkaa, se näkee, tarkentaa

Mä en halua elämääni enää yhtään tällaista sunnuntaiaamua, että en saakaan herätä siihen kun heppu vetää kainaloon (tai tökkii sormella nenää, lähes yhtä herttaista),

vaan herään kahdeksalta siihen, että stressaan. Se sana kai pääsee kuvailussaan lähimmäksi tätä olotilaa. Kun päässä pyörii liikaa asioita: painajainen jonka näin yöllä ja jonka yhteyttä tosielämän mahdollisiin pelkoihini jäin herättyäni ihmeissäni miettimään, luokkakokous jonka olen luvannut järjestää mutta jonka eteen en ole ehtinyt tehdä tarpeeksi, työt joita joudun tekemään tänään koko päivän koska päätin kuorruttaa ennestään sopivan täyden kalenteriviikkoni sittenkin liian täydeksi - kun yksi hiljaiseloa vietellyt asiakas tarjosi hommia pitkästä aikaa, en jotenkin osannut kieltäytyä,

ja se miten käyttäydyin eilen yhdessä yllättävässä tilanteessa. Oikein sydämestä sieppaa, kun mietin miten pieni ihminen olen. Ähhhhhhh. Kun huomaa, että nyt mun ei ole hyvä olla tässä hetkessä kuuntelemassa tuon toisen ihmisen sanoja, huomaa kiihtyvänsä tai kiukustuvansa tai minkä tahansa negatiivisvireisen tunteen itsessään sitten huomaakaan, voi valita että yrittää vähän rauhoittua ja sanoo oman sanottavansa vasta sitten - tai voi valita että tiuskaisee, niin kuin minä eilen tein. Parasta tässä kaikessa on tietysti se, että vastapuoli tarkoitti sanansa pelkäksi kannustukseksi. Sillä lailla!

Vaikka ilmassa tuntuukin siis olevan tänä sunnuntaiaamuna enemmän uuvuttavia kuin kepeitä pilviä, täytyy kuitenkin muistaa olla kiitollinen siitä, että elämä heitti tielle hyvän tilaisuuden tutkiskella itseäni ja sitä myötä kasvaa. Vaikka tänään en kyllä yhtään ehtis kasvaa kun täytyy paukuttaa noita töitä. :D

Mutta silti:

Kauniimpaa sunnuntaita sinulle sinne. :)

[kuva via Pinterest]

Your time is coming don't be late, hey hey

Tiedättekös mitä: minuu jännittää!

Tänään iltapäivällä pidetään tanssikoululla audition, jossa kootaan uudet kisajoukkueet ensi kevään Performing Arts -SM-mittelöihin. Ehdin olla itse pari kertaa siellä hakijoiden joukossa, ja nyt pääsen toista kertaa raadin puolelle - niin että jos mua koreografina jännittää, mahtaa jännittää tanssijoitakin!

Mutta eiköhän tästäkin selvitä tuttujen tsemppaajien avulla: kun laitan vähän teiktättiä soimaan, toivon turhan jänskätyksen hellittävän ja piruettien pyörivän hymyssä suin. :)



...olispa muuten hauskaa, jos Madonna ja Lady Gaga yhdistäisivät voimansa samalla tavalla kuin TT ja Lily Allen tuossa yllä, ja vetäisivät joskus kimpassa kunnon mash-upin Express Yourselfistä ja Born This Waystä. Kun biiseissä kerran on samantapainen rakenne ja melodia (niin kuin Mads jo taannoisella keikallaan hienovaraisesti vihjaili), siinähän olis hyvä tilaisuus kahden pop-kuningattaren laittaa hetkeksi hynttyyt yhteen.

Mut Joseph, Joseph, palannut et koskaan, nyt neidot kaipaellen odottaa

Yksi muuttoa edeltävistä henkilökohtaisista tavaranraivausprojekteistani on vuosien varrella erinäisiin piiloihin (no nyt heppu on kyl jo löytäny ne kaikki) keräämieni naistenlehtipinojen karsiminen minimiin. Kunnianhimoisena tavoitteenani on ottaa uuteen kotiin mukaan vain muutama häälehti; muut aviisit käyn läpi, otan tarkasti talteen vain ne sivut, joista koen saavani inspiraatiota tai muuta iloa elämääni, ja loput kärrään kierrätykseen. Heppu kiittää - ja koska osa lehdistä on niin vanhoja, että lukemani jutut ovat jo ehtineet unohtua päästä, saan tavallaan selata läjän uusia lehtiä!

En silti suostu siirtymään akkainlehtiharrastuksessani iPad-aikaan, niin kuin heppu on jo tehnyt omien miestenlehtiensä kanssa. Ja miestenlehdillä tässä tapauksessa tarkoitan sellaisia astetta tyylikkäämpiä julkaisuja kuin Esquire ja GQ (lausutaan geeguu). Itsekin selaisin nuo ihan mielelläni läpi, mutta jotenkin en osaa samalla tavalla asettua rennosti sohvannurkkaan tuon tabletin ääreen kuin mitä tekisin paperilehden kanssa... jos vaikka teemuki sattuu läikähtämään aipädin päälle, se on vähän kohtalokkaampaa kuin jos perinteisen lehden sivut hiukan kastuvat.

Siksipä tyydynkin vain kurkkimaan hepun lukutuokioita olkansa yli. Niin kuin vaikka eilen nukkumaan mennessä, kun heppu selasi elokuun jenkki-GQ:ta. Jossa oli - naiset, virittäkää äänijänteet ja miestenne tyylivinkkitutka valmiiksi - ihan kivoja kuvia Joseph Gordon-Levittistä hyvännäköisissä kolmiosaisissa puvuissa. Iik!

Heppu: Kato, tämmönen.
Duussi: Siinähän Joseph selvästi etsii maisteria. "Oi missä olet!"
Heppu: Eiku kyllä se on tässä jo nähnyt maisterin.
Duussi: "En usko silmiäni, voiko noin kaunis nainen olla tottakaan!"
Heppu: "Are you f*cking kidding me?"

No, pienet erot tulkinnassa sallittakoon.

Joseph, kunpa tietäisit miten vähällä saisit minut tehtyä oikein onnelliseksi. Sinun tarvitsisi vain laulaa minulle laulu (kenties ranskaksi?) ja väläyttää päälle aseistariisuva hymysi. Sitten minäkin hymyilisin ja heilauttaisimme kättä hyvästiksi. :)

(Loput GQ:n editorialin kuvat täällä, kuvia epäantoisampi haastattelu täällä.)

Whose eyes will you look in when love is in your heart

Meillä on hepun kanssa hiukkapikkuisen erilainen ajatus siitä, missä vaiheessa uuteen kotiin saa alkaa ostaa sisustuskampetta. Hepun mielestä vasta sitten, kun remontti on valmis ja ollaan saatu huonekalut (joita niitäkin täytyy hankkia joitakin uusia) sisään; minusta heti, kun vastaan tulee jotain sellaista ihanaa, joka osuu päivittäin muuttuvien sisustusvisioiden jokaiseen versioon.

Niin kuin esimerkiksi postimiehen tänään tuoma Lisa Jones Studion hurrrmaava Lovebirds-taulu. Siis tää sopii uudessa kodissa mihin vaan! Makuuhuoneeseen nyt tietenkin parhaiten, mutta ehkä sittenkin otan tän ihan itseni ihailtavaksi työhuonetta somistuttamaan.

Samasta paketista löytyi myös muutama ihana kortti, ja vähällä oli ettei myös hulvaton majavamuki olisi löytänyt tietään Turkuun. Mutta kun sellaiselle ei ole nyt tarvetta. Toisin kuin tälle taululle on, tietysti on, aivan ehdottomasti on. :)

This town's the oldest friend of mine

Tein lauantaina virheen. Suloisen virheen, jonka tiesin jo etukäteen virheeksi, mutta jota en olisi halunnut jättää tekemättä. Lähdin täysin tietoisena tulevasta ja silti syyntakeettomuuttani itselleni vakuutellen seikkailemaan Punavuoren kaduille, Fredan huonekalu- ja sisustuskauppoihin, joihin olisin saanut tuhlattua omaisuuteni viidessä minuutissa jos sellaista olisi ollut toisin kuin järkeä päässä. Casuarina, Peroba, Caelo, Zarro, Pino... ja sitten vielä ne pikkuisemmat, joiden nimeä en muista. Varokaa siis näitä nimiä - tai astukaa sisään jos uskallatte ottaa riskin, että jo ennestään ideoita pursuava päänne räjähtää kaikista silmienne eteen aukeavista tyynyilläkuorrutettuvalkeasohva-, ronskipuinenruokapöytä- ja tilpehööritaivaista. Uuuuuh.

Kaikesta edellämainitusta aavistuksen seonneena totesin, että nyt ei auta kuin suhtautua elämään hetki punavuorelaisittain ironisella hipster-asenteella. (Punavuoressa tosiaan näkyi hipstereitä. Paljon.) Niinpä astelin raitapaidassani, farkkushortseissani ja toispuolisessa kampauksessani sisään Viiskulman Brooklyn Caféseen, tilasin mustikkasmoothien to go ja talsin Pursimiehenkadulle jo kiinni menneen Houmin (siinä yksi nimi lisää välttelylistallenne) aurinkoisille rappusille ryystämään smuutia ja leikkimään Instagramilla.

Ironiantavoittelun voisi kyllä ajatella menneen siltä osin pieleen, että Brooklyn Café oli hurmaava pikku kuppila, smoothie aivan järjettömän hyvää, lämmin aurinko aidosti ihanan tuntuinen iholla ja Instagram nyt kuuluu vakiokalustoon joka päivä muutenkin.

Ei tainnut tulla musta hipsteriä, mutta olihan hyvä lauantai-iltapäivähetki Helsingissä.

Ai niin. Ja sitten ajauduin vielä Mokoon. Auts.

Però quel matto mi conosce perché ha detto una cosa vera

Siinä kun eilen illalla heiluin Le Bonkin baarituolilla, maistelin valkoviiniä ja kuuntelin typerä hymy korvissa asti, kun puoliksi italialainen kamu veti ison bändin (saksofoni ja kaksi taustalaulajatyttöä ja kaikkee!) komppaamana keikallisen verran ihan mahtavaa italialaista musiikkia,

alkoi melkein harmittaa, että me ollaan jo varattu toinen bändi meidän häihin. Aatelkaa nyt: koko ilta esimerkiksi tällaista tykitystä, lempi-Lucioa ja muita suuria sankareita! Mamma mia mikkä pilleet!



Toisaalta heppu ehkä kaipaa häähumpaksi muutakin kuin pelkkää italokantsoonea. (Ja se meidän varaama bändi on hyvä!) Mutta jos täyttäisin joskus vaikka 50, ehkä silloin tällaisen juhlaorkesterin palkkaaminen olisi aika paikallaan.

No kuunnelkaa nyt vielä toinenkin. :)

Time was all we had but it was never ours to keep

Ai että kun täällä Helsingissä on kivaa!

Tänään huristelin ympäri pääkaupunkiseutua kävellen, metrolla, lähijunalla, bussilla ja raitiovaunulla. On meinaan mistä valita (suosikkini on raitiovaunu). Uima-altaassa etenin myös potkimalla ja kauhomalla. Mikäs siinä, olympia-allas huijaa omankin kroolinpärskytyksen tuntumaan mestaruusluokan urheilulta.

Tänään myös sain kaasotrion täyteen, kun kysyin rakasta ystävääni avukseni suuren päivän valmisteluissa ja lähelleni h-hetkellä. Suostui, mokoma, ja sitten itkettiin molemmat.

Tänään myös mietin, miten kurjaa on se, etten millään ehdi viikon aikana tehdä täällä Helsingissä kaikkea mitä etukäteen kaavailin. Tällä kertaa väliin jäänevät elokuvien päivänäytös (katsomislistalla oli ainakin ranskalaisia ja italialaisia uutuuksia), kokopäiväinen kahviloissa lorvailu ja lenkki Töölönlahden rannalla. Mutta sitten mietin myös, miten paljon ystäviä olen jo ehtinyt nähdä, tehdä kaikkea hauskaa ja kulkea vierailla kaduilla niin kuin tuntisin ne - ja mitä on suunnitelmissa vielä parin viimeisen päivän aikana. Sushia, sisustuskauppoja ja italialaista livemusiikkia noin esimerkiksi. Et aika hyvin on pullat suussa kuitenkin.

Ihan hirmu kivaa täällä Helsingissä. Vielä kun heppu olis mukana. :)

And I think I know what you think that I know, and I come at the same time that I go

Kun univelka alkaa vaikuttaa hahmotuskykyyn, kun liian pitkään paikallaan istuminen vetää selän karkeaan jumiin, kun mieli alkaa painua lysyyn samaa tahtia kropan kanssa, kun peilistä katsoo nainen jonka iho on yhtä harmaa kuin päällä oleva nukkainen puuvillapolyesterpaita, kun suuhun sujahtaa enemmän nopeita hiilihydraatteja kuin hymynkareita, kun silmät vilistävät ruudulla ja pää jarruttaa ajatukseen että kandeisko vähän kattoa sitä kalenteria ennenku lupautuu uusiin töihin,

on tartuttava reseptiin Näin teet itsestäsi ihmisen jälleen (kahden päivän kuuri, nautitaan Helsingissä kissavahtiuden ohessa).

Ja kas, hymy irtoaa jälleen helpommin! (Ja jaksaa taas tehdä töitä yli puolenyön. Krooh.)

I have no choice, I hear your voice, feels like flying

Olin sunnuntai-iltana katsomassa Madonnaa Olympiastadionilla, mutta mulla ei oikeastaan ole tuosta keikasta muuta sanottavaa kuin että... aika jees. Olisin varmasti ollut huomattavasti enemmän viboissani, jos olisin ollut piippuhyllyn istumapaikan sijaan jossain etukentällä joraamassa - ja jos olisin tajunnut, että tää tosiaan on vuoden 2012 MDNA-kiertue eikä Who's That Girl -kiertue vuodelta 1987. :) Pyssyn heiluttelut (ja uusimman levyn mitäänsanomattomat humpat) olis voinut mun puolesta jättää vähemmälle ja keskittyä enempi siihen tunnelmaan, joka stadionille laskeutui Like a Prayerin aikana. Siinä nähtiin, mitä hyvä musiikki tekee 40 000 ihmiselle.

Mutta se Maddesta. Sunnuntain musiikki-iltani todellinen tähti oli nimittäin Take That, joka vetäisi Lontoon olympialaisten päättäjäisten loppuvaiheilla komeasti (in more ways than one...) Rule the Worldin. En pysty oikein edes selittämään, miten ylpeä olen miekkosten puolesta. Kun miettii, mistä on aloitettu... ja mihin on tultu kaikkien näiden vuosien, tuhannen running manin ja muun pakollisen poikabändikoreografian, kahnauksen ja anteeksipyynnön kautta. Vuoteen 2012, kun meitsin lempibändin lämppärinä on kokonaiset olympialaiset! Kelpaa! :D

Jokainen, joka on joskus fanittanut jotakin, varmaan ymmärtää kuinka mahtavaa on nähdä vuoden tauon jälkeen lempibändinsä lavalla. Kun heti Madonna-hulinoista palattuani avasin telkkarin ja tajusin, että kemut ovat vielä käynnissä ja Take That vasta tulossa, en meinannut pysyä housuissani kun alkoi jännittää niin kovin. Tuntui ihan mahtavalta, kun tiesi että Thatterit ympäri maailman katsovat samaa lähetystä samaan aikaan ihan yhtä onnessaan - mutta heidän lisäkseen joku jossakin saattoi tuona iltana kuulla koko Take Thatista ensimmäisen kerran ja ehkä jopa innostua ottamaan selvää, että mikäs tää orkesteri on.

Odotuksen jännitys ja h-hetken tunnelma olivat kuitenkin tällä kertaa vielä tavallistakin latautuneemmat. Take Thatin mukanaolo oli nimittäin viime hetkille asti epävarmaa, aivan hirveän surullisesta syystä: Gary Barlow'n vaimo synnytti vain reilua viikkoa aiemmin kuolleen tyttövauvan. Vaikka en äitiydestä omakohtaisesti mitään tiedäkään, en just tähän hätään keksi montaa kamalampaa asiaa mitä naiselle voi tapahtua. Tai miehelle. Kenellekään.

Olisi siis ollut täysin ymmärrettävää, jos TT olisi jättänyt esiintymisen väliin. Gary ansaitsisi oman olympiamitalin siitä urheudesta ja käsittämättömästä ammattitaidosta, jolla astui lavalle ja teki työnsä mahdottoman surun keskellä. Ja vielä just Rule the World... sanathan osuvat tilanteeseen niin hyvin, että en varmaan ollut ihan ainoa, joka kotisohvalla tirautti biisin aikana pari kyyneltä pikku Poppyn puolesta. Gary laulaa yleensä varmasti kuin peruskallio, mutta tällä kertaa ääni särkyi muutamassa kohdassa. En voi kuin yhtyä tämän bloggaajan sanoihin:

What an amazing man Gary Barlow is. What should have been one of the happiest performances of his career must have turned into the hardest he has ever done, and he did it like a true professional. So much respect.

Tuhat hatunnostoa, tuo veto jää historiaan yhtenä kaikkien aikojen kauneimmista.

Paitsi että Jason. :D Siinä toinen hieno mies: koko bändille vaikeassa tilanteessa ottaa homman haltuun ainoalla tavalla jolla osaa ja niin kuin vain hän osaa, eli vetäisee kesken kauniin tunnelman täysin äkkiarvaamatta muutamat pölhöt tanssimuuvit - eikä taatusti vain siksi, että luomupirtelöön olisi humpsahtanut ylimääräinen ripaus tähtipölyä tai että olympialaisten kokoinen tapahtuma saisi jalat vispaamaan tavallistakin ketterämmin, vaan ottaakseen hiukan painoa pois Garyn harteilta, että tällä olisi enemmän tilaa pitää itsensä kasassa, kun ihmisten katseet siirtyvät ihmettelemään kuka toi pönttö on. Maailma, saanko esitellä: Jason Orange!

Huh, missä ihanissa TT-pöllyissä sitä ihminen onkaan saanut viettää taas pari päivää. :) Ja nyt, vielä kerran hyvänyönlauluksi: Rule the World suoraan olympiaestradilta. Kauniita unia.

Easy like Sunday morning

Haha, hämäsin. Ei täällä mikään iisi meininki oo vaan täys työpäivä ja vähän ylikin, ennen illan Madonna-pläjäystä.

Mutta kun syö aamiaiseksi (vaaleanpunaisesta kupista!) partaäijää, luonnonjugurttia, kirsikkahilloa ja Monsterin itse tekemää mysliä - kyllä jaksaa.

Ja kun on seurana tämmöiset kaksi kisukaveria - kyllä jaksaa. :)

Baby when I heard you for the first time I knew we were meant to be as one

Apua! Acne, minkä (taas) teit!

No teit tämmöiset ja laitoit niille aika kalliin hinnan.

Clover-jodhpurien muotokielihän on tuttu jo korkeista Cypress-nilkkureista, joista en kuitenkaan missään vaiheessa ole liiemmin haaveillut. Mutta kun näin kuvan näistä kaunottarista Gaudeten nettikaupassa, sydämessäni läikähti ja Kylie alkoi laulaa.

Everything went from wrong to right

and the stars came out and filled up the sky

the music you were playing really blew my mind

it was love at first sight

Hmm, 31-vuotissynttäri lähestyy... :)

[kuvat: Gaudete]

You used to be alright, what happened?

Jokohan se olisi aika, näin kaksi kuukautta Performing Arts -SM-kisojen jälkeen, esitellä täällä blogissakin mitä saatiin aikaan mun tanssityttöjen kanssa viime vuonna. Tein siis ensimmäisen ikioman koreografiani seitsemälle ihanan taitavalle Dance Studio Funkyn mimmille, jotka kisasivat kesäkuun alussa Tampereella aikuisten pienryhmäsarjassa - ja pärjäsivät paremmin kuin itse uskalsin toivoa (tai kuin kukaan muu varmasti uskoi)! Päästiin alku- ja välierien kautta semifinaaliin asti, ja sijoituttiin 55 joukkueen sarjassa jaetulle 8. tilalle. Taakse jäi muutama sellainen biisi, joista tykkäsin itse tosi kovasti, ja meidän edelle meni vain 7 finalistiryhmää. Lähellä siis oli meidänkin finaalipaikka... :)

Jos nyt selkävaivojen joskus täytyy ihmiselle iskeä, niin mulle ne iskivät oikeastaan aika sopivaan kohtaan: nyt tuntui hyvältä hetkeltä ottaa askel lavalta sen taakse, tanssijasta koreografiksi. Lähdin työstämään biisiä erittäin nöyrältä pohjalta, koska mitään varsinaista koulutustahan mulla ei aiheeseen ole, muuta kuin se, että olen tanssinut koko ikäni. Mulla kuitenkin on tiettyjä musikaalisuuteen, tarkkuuteen ja visuaaliseen sommittelusilmään liittyviä ominaisuuksia, jotka tulevat tarpeeseen etenkin kisakoreografian teossa.

Performing Arts -sarjahan yhdistää show-, nyky- ja jazztanssin - yhdessä kolmen minuutin kisabiisissä voi siis tapahtua käytännössä katsoen mitä tahansa. Kisoissa ei varsinaisesti ole mitään pakollisia elementtejä (samaan tapaan kuin vaikka taitoluistelussa täytyy olla tietyt hypyt jne.), mutta pisteitä ropisee tanssijoiden taitavuuden lisäksi esimerkiksi tilankäytöstä, kuvioista, kaanoneista, akrobatiasta, musiikin, asujen, liikkeen ja ilmaisun luoman kokonaisuuden yhtenäisyydestä sekä nykytanssissa lattiatyöskentelystä ja showtanssissa mahdollisesta rekvisiitasta. Tämä onkin juuri se, joka pohjimmiltaan erottaa "taiteellisen" tanssiteoksen ja kisabiisin: hyvä teos ja hyvä kisabiisi kertovat molemmat katsojalleen tarinan, mutta jotta esitys pärjäisi kisoissa, siinä on oltava myös tiettyjä koreografisia elementtejä.

Kuulostaa ehkä ikävän kahlitsevalta (jos kerran pyritään taiteellisestikin korkeatasoiseen lopputulemaan, mitä järkeä on antaa luovuudelle ennalta määriteltyjä rajoja?) ja niin se tavallaan onkin... mutta totta puhuakseni kisasysteemi luo itselleni koreografina turvallisen aitauksen, jossa toimia. Johtuu varmaan osittain siitä, että olen hommassa vielä niin noviisi enkä uskalla päästää mielikuvitustani täyteen lentoon, mutta uskoakseni suurelta osin myös ihan perusluonteestani. Tiedostan nimittäin, että vähän samasta syystä olen kääntäjä enkä esimerkiksi kirjailija - kääntäjänä kirjoitan uutta tekstiä alkutekstin luomissa valmiissa raameissa. Samalla tavalla SM-kisojen ehkä kaavamaiseltakin tuntuva pärjäämisen resepti antaa kehyksen, jonka sisälle yritän sitten mahduttaa omat visioni.

Tässä kohtaa täytyy tosin korostaa sitä, että itselleni koreografina ja valmentajana kisamenestys tuli tärkeysjärjestyksessä vasta paljon joukkueen mahtavan yhteishengen ja antoisan yhteisen matkan jälkeen. :) Halusin tehdä biisin, johon olisin itse tyytyväinen ja jota tytöt tykkäisivät tanssia, ja onnistuin siinä. Se oli ehdottomasti suurin palkintoni - vaikka totta kai kisoissa pärjääminen tuli huippuna bonuksena päälle!

Luulen, että moni ulkopuolinen varmaan ihmetteli viime vuoden aikana, miten pystyn tekemään koreografiaa, jos kerran en voi itse tanssia. No, ei se ihan helppoa ollutkaan. :) Totta kai heiluin itsekin sen minkä pystyin, mutta paljon työtä tein myös pääni sisällä, tavallaan näin miten tanssi etenee. Tämä vaati tietysti tanssijoiltani hurjasti kärsivällisyyttä, kun jouduin testaamaan heillä lähes kaikki liikkeet - kun en itse voinut kokeilla, miten ne täysillä tehtyinä toimivat, yhdistyvät toisiinsa ja mahtuvat musiikkiin. Monesti kävikin niin, että kun tytöt kokeilivat jotain uutta liikerataa tai sarjanpätkää, nappasin joltakulta sellaisen version, joka ei näyttänyt ihan samalta kuin mielikuvissani, mutta toimi paremmin. Koreografiaa siis rakennettiin koko ajan tiiviisti yhteistyössä - se oli alun alkaenkin ajatukseni, en halunnut olla mikään diktaattori.

Mulla oli kuitenkin mielessä melkein heti jo syksyllä treenejä aloiteltaessa selvä dramaturginen rakenne. Tein biisiä ylipäätään tosi musiikkilähtöisesti: ensin löysin sopivan kappaleen, johon haluan tehdä koreografian (Radioheadin 15 Step), sitten vasta ryhdyin miettimään liikettä. Koska biisi oli minuutin liian pitkä, nappasin välistä muutaman pätkän pois, mutta niin, että lyriikat pysyivät loogisina. Halusin myös yhdistää liikkeen sanoihin aina kun mahdollista, tästä esimerkkeinä vaikkapa alun how come I end up where I started, how come I end up where I went wrong jossa tanssijat lähtevät kaksi kertaa liikkumaan piiristä ulospäin, mutta palaavat taas takaisin lähtöasetelmaan, ja toisen kerran laulettava won't take my eyes off the ball again jossa yksi tanssijoista löytää lattialta kadoksissa olevan mielenrauhan (kuulostaa aavistuksen pölöltä näin auki kirjoitettuna...), heittää sen "pallona" rivin yli, ja muut seuraavat sitä ensin katseellaan ennen kuin ampaisevat perään. Lisäksi yritin kuvittaa liikkeellä musiikin rytmillisiä vaihteluita - biisihän menee tavallista hankalammassa tahtilajissa 5/4, ja taustalla on vuorotellen tiukasti hakkaavaa rytmiä ja pehmeämpiä, melodisempia hetkiä.

Näin jälkikäteen katsottuna olen koko ajan vain ylpeämpi tekeleestäni. :) Joillekin tanssijoilleni laskuissa pysyminen (joka oli tässä biisissä aivan olennaista) oli vaikeampaa kuin toisille, ja ylipäänsä tytöt ovat tanssitaustoiltaan niin eri tyylisiä, että olen mahdottoman tyytyväinen siihen, miten yhdenaikainen ja -näköinen paketti saatiin kokoon niin heterogeenisistä lähtökohdista. Vuosi oli ihan älyttömän opettavainen, antoisa ja hauska. Heti kisojen jälkeen kiiteltiin tyttöjen kanssa toisiamme puolin ja toisin ja sydämet sinkoilivat Facebookin melkein tukkoon, mutta vielä kerran (tiedän että ainakin osa teistä käy täällä!): KIITOS, ihanat. En olis pystynyt tähän ilman teitä. :)

Perinpohjaisen selostuksen jälkeen se oleellisin, olkaa hyvät: Peace OFF Mind! (Valitse asetukseksi isoin HD ni näkyyki jottai.)

I just love cake too much to be small

...sanoi Robbie blogissaan, ja minä nyökytin. I feel you bro.

1. Äitienpäivän Satukakku
2. Raparperimansikkapiirakkaa mökillä
3. Muffinssilounas Tukholmassa
4. Valkosuklaakakkuaamiainen enon häiden jälkeen
5. Korvapuusti pihajuhlissa viime viikonloppuna

Please, sir, I want some more.

When you came in the air went out

Hyvät ystävät,

päässäni surraa.

Hääideoita! Sisustusideoita! Tanssi-ideoita! Katse poimii ympäristöstä (ehkä myös varta vasten ostetuista alan lehdistä ja lempparikoreografien YouTube-videoista) vinkkejä ja mieli kehittelee visioita sellaista tahtia, etten meinaa perässä pysyä. Ideat sinkoilevat sinne tänne, kaikki ihanuudet ja värit ja liikkeet ja suunnat kasautuvat päässä päällekkäin vinksin vonksin - ei toivoakaan, että vielä syntyisi mitään oikeita päätöksiä, kunhan sukeltelen uppeluksissa ajatussuossa. Kohta on koossa kolme minuuttia vimmaista askellusta ja huidontaa, uuden kodin työhuoneessa sekametelisoppa liilaa ja turkoosia ja mintunvihreää ja vanhaa harmahtavaa puuta ja paisleytä ja lintuja ja perhosia ja kukkia ja kikottimia, ja kaiken kruununa jokin uskomaton hörsellysräjähdys johon sonnustaudun hääpäiväni aamuna ja heppu ei ole ihan varma kannattiko sittenkään kosia.

Puuh. Saako hengittää välillä?

Parin viikon takaiselta isä-tytär-Tukholman-reissulta löytyi kaiken tämän ideointihoseltamisen keskelle eräs tervetulleen yksinkertainen ajatus tulevaa hääpukua varten. Södermalmin Bruno Götgatsbacken -gallerian Aplace-putiikki pullisteli täynnä herkkuja, mutta sovituskoppiin päädyin vain yhden vaatteen kanssa. Nhu Duongin veistoksellinen Celadine-mekko hohti rekissä kirkkaan valkoisena ja näytti jo henkarissa jotenkin siltä, että tästä vois saada jotain häihin...

...ja kun vedin mekon päälleni, ihastuin ikihyviksi. Samoin isi. Ja ohi kulkenut myyjä. (Tosin ne nyt ihastelee kaikkia vaatteita kaikkien päällä, mutta tällä kertaa ihastelu oli epäilemättä ihan aitoa.)

Jos olisin oikein moterni morsian, olisin ostanut mekon samantien mukaani. Mutta kun tiesin, että heppu toivoo mulle jotain hiukan perinteisempää - ja itsekin olen ajatellut sellaista klassisempaa pitkää mekkoa - tyydyin vain poseeraamaan kännykkäkameralle aika pitkässä kuvakavalkadissa, jonka isi räpsi mahdollista tulevaa ompelijalla soveltamista varten. Alaosa siis saisi olla (tämän hetken ajatuksella...) pitkä, suht kapoinen ja kauniisti laskeutuva, mutta yläosaan voisi hyvinkin kähveltää jotain tuon tapaista. Jostain kohtaa kun olisi kiva vilauttaa vähän ihoakin, ja avoimella selällä kikkailu on noin arkipukeutumisessakin mun juttu enemmän kuin etuvarustuksen paljastelu.

Alkutekijöissään vielä tämäkin suunnittelu, mutta ensimmäinen selkeä idea on vihdoin olemassa! Samalla esittelyssä pukeutumisvinkki selkävammaiselle morsiamelle: korosta sitä osaa vartalostasi, joka on kaikkein eniten kipeä.

:D

I love you baby but face it: cheese Madonna

(Ahhahaha.)

Vietän ensi viikonlopun Helsingissä, jossa piisaa suurkaupungin sykettä ja elävää musiikkia maailman huipulta: sunnuntai-iltana laulavat yhtä aikaa sekä Björk että Madonna. (Ja Tomas Ledin.)

Olin jo toinen jalka Flow'ssa, kun ajattelin kuitenkin vielä tsekata, saisiko Madonnan keikalle lippuja. Ja kas, päätykatsomosta löytyi juuri sopiva yhden Duussin mentävä kolo, kliketi klik, pdf-piletti vastaanotettu. Onhan Madde sentään ollut niin tärkeä vaikuttaja meikäläisenkin musiikkielämässä, että olisi ehkä vain tyhmää missata popin kuningattaren show Suomessa toisen kerran peräkkäin.

Niin että jee! Soita pliis True Blue ja Into the Groove ja Borderline ja Causing a Commotion ja Nothing Really Matters ja...

Ai jotain uudempia? No käy kai nekin. :)

We all live sharing the air that we breathe

Silläkin uhalla, että paljastan nyt sinisten silmieni suuruuden ja naiiviuteni kaikkien naurettavaksi, kerron muutamasta hetkestä, joissa ylleni on parin viime viikon varrella laskeutunut hyvän olon huntu ja mieleeni juolahtanut yksi tietty ajatus. Kenties myös parin viinilasillisen herkistävästä vaikutuksesta, mutta silti.

Se iski laivalla isin kanssa Tukholmaan päin mennessä. Istuttiin Amorellan kasikannen käytävällä ikkunan ääressä ja katseltiin merelle, jossa hymyilevät veneilijät heiluttivat käsiään isoissa kaarissa. Vaikka en nähnyt, tiesin, että Amorellan kannella oli väkeä vilkuttamassa takaisin.

Se iski tiistaina Olympiastadionilla ennen Bruce Springsteenin konsertin alkua, kun meidän katsomolohkosta lähti kiertämään aalto ympäri yleisön. Ja kun keikan aikana Pomo kohotti koko kentän paikoitellen lähes uskonnollisiin tunnelmiin, ja todennäköisesti aika monella muullakin kädet ylhäällä huojuvalla oli yhtä hyvä fiilis kuin itselläni.

Se iski eilen illalla Suomenlinnassa lauttaa odotellessa kesäteatterin jälkeen (hieno Peter Pan!). Rantaan astellessa eteen avautui vaikuttava näky, kun auringonlasku värjäsi taivaan oranssin sävyillä ja nosti esiin kaupungin kauniin siluetin kirkontorneineen. Ihmiset kaivoivat kameroitaan esiin jo rannassa, ja paattimatkalla katselivat rauhallisina maisemaa.

Vaikka enhän toki tiedä, kokivatko muut näissä tilanteissa läsnä olleet yhtään samoin kuin minä, joka ajattelin, että jos toisilleen tuntemattomat ihmiset voivat edes tällaisissa lyhyissä hetkissä tuntea yhteenkuuluvuutta, tiedostaa jakavansa yhdessä ainutkertaisen hetken, joka saa heidät hymyilemään,

niin miksi olla ilkeä kenellekään, miksi haluta toiselle pahaa, miksi sotia?

Niin minä ajattelin ja olen oikeastaan vähän ylpeäkin lapsellisuudestani.

Laugh super steady

Vielä on kesää jäljellä! Vielä tulee kauniita päiviä!

(Pahoittelut kaameasta korvamadosta. Oli pakko.)

Kalenterin mukaan on ehditty jo elokuulle, mutta tuntuu, että tästä se kesä vasta pääsee alkamaan. Kaiken sateen ja ulkona hytistyjen iltojen jälkeen vaikuttaa siltä, että säiden haltijatkin ovat vihdoin heränneet kesään. Kiitti hei, ei yhtään liian aikaisin! Vaikka myönnetään, että viileys on sopinut remppahuhkimiseen paremmin kuin hellekelit. :)

Elokuu alkaa viimeisen lomaviikon meiningeissä Helsingissä: heinäkuu päättyi iltaan ihanan herra Springsteenin kanssa, tänään suuntana on Teatteri Jurkka ja vähintäänkin kiinnostava näytelmä Soita minulle Billy, ja huomenna päästään nauttimaan Suomenlinnan mahtavista maisemista ja ainakin arvostelujen mukaan melko mahtavasta kesäteatteristakin, kun mennään katsomaan, miten Peter Pan lentää. Yksi suosikkisaduistani, muuten.

Kotiin palattua uuden osoitteen ovi aukeaa jännitystä täynnä, kun päästään tutkimaan, onko reissun aikana hiottu ja lakattu olohuoneen ja eteisen lautalattia kondiksessa ja/tai edes lähellä muiden huoneiden pähkinäistä sävyä. Aluksihan me kuviteltiin, että lattian kunnostaminen sujuisi omin voimin siinä missä seinien maalaaminenkin. Monen kerroksen alla majaillut lautakaunotar osoittautui kuitenkin sen verran työlääksi ja hankalaksi tapaukseksi, että päätettiin ulkoistaa työ ammattilaisille. Niin kuin tehtiin myös kylppärin kohdalla - ja sekin remppa saattaa jopa valmistua elokuun aikana! Tässähän täytyy ihan tosissaan alkaa orientoitua muuttohommiin. Hui & jee. :)

Töiden pariin paluu koittaa ensi maanantaina, sekä mulle että hepulle. Tiedossa on sopivasti hommia loppukuuksi; jotain pientä ehkä vielä mahtuu sekaan, mutta en ajatellut aikatauluttaa alkusyksyn kalenteria ihan umpitäyteen (syystä joka selviää tuonnempana). Jännä juttu, muuten: lomalöysäilyn aikana olen huomannut, miten hyvin oikeasti viihdyn rutiineissani. Se ei tietenkään tarkoita, ettei vastaan tulisi ja saisi tulla yllätyksiäkin. Mut mielellään kivoja sellaisia. En ole koskaan ollut mikään varsinainen seikkailija: rauhallinen, tasainen arki luo mulle sellaisen turvallisen pohjan, jolta sitten on helppo tehdä tutkimusmatkoja järjestelmälliselle perusluonteelleni hiukan vieraaseen spontaaniin extempore-maailmaan. Nyt lomalla olen tuntenut olevani jotenkin hukassa - mutta hyvä niin, sehän se juuri on loman tarkoitus. Eikä sillä, ettenkö vielä toista kolmeviikkoista ihan mielelläni viettäisi lepäillen...

Se syy, miksi kalenteriin täytyy jättää tilaa muullekin kuin tekstitystöille, on se toinen homma mistä mulle maksetaan: tanssi. Elokuun lopussa on tarkoitus koota uudet joukkueet ensi kevään SM-kisoihin, ja saan kunnian taas tehdä ainakin yhden pienryhmäkoreografian. Ideoita kyllä olisi kaksikin, joten jos vain halukkaita tanssijoita riittää, niin... :) Audition-tilaisuudessa ajattelin teettää pienen koreografianpätkän, joka nostaa esiin sellaisia ominaisuuksia, joita tällä kertaa tanssijoista haen. Varsinaista matskuakin on tarkoitus alkaa työstää aika vauhdilla, jotta ehditään saada biisi kuntoon ilman kiirepaniikkia - ensi keväänä kisasysteemi muuttuu niin, että valmista pitäisi olla perinteisen touko-kesäkuun vaihteen sijaan jo maaliskuussa. Eli elokuussa on taiteilijan aika sulkeutua kammioonsa heilumaan! :D Lisäinspiraatiota liikkeeseen aion hakea esimerkiksi Monsterin kissamurusilta, joita lähden hoitamaan Helsinkiin viikoksi kuun puolivälissä.

Noin muutenkin elokuu merkitsee... eiku uskallankohan sanoakaan... no, menköön: käännettä treeniarjessani. Uimisen, vesijuoksun, kävelylenkkien ja maailman hitaimman matohölkän lisäksi aion kokeilla, mitä selkä sanoo kuun lopussa Funkylla alkavista joogaa, pilatesta ja taijia yhdistävistä bodyfusion-tunneista. En taivu enää niin kuin ennen, enkä taatusti pysty tekemään kaikkia liikkeitä niin kuin olen tottunut, mutta lähestymistapa olkoon nyt uusi: teen sen minkä pystyn ja nautin joka sekunnista. :)

Lisäksi yritän saada viikko-ohjelmaan vähintään pari... ootas kun oikein mehustelen seuraavaa sanaa... kuntosalitreeniä! Kyllä, paluu punttikselle on suoritettu, onnistuneesti personal trainerin turvallisessa ohjauksessa! Maanantaina tehtiin mulle ensimmäinen ohjelma, monipuolinen ja tärisyttävän raskas yleisrunttaus, perjantaina pääsen kokeilemaan keskivartalotreeniä, jota pystyn jatkossa tekemään hätätilassa kotonakin, ja jossain vaiheessa mukaan tulee kolmas ohjelma, joka on suunniteltu täydentämään uintireissua, kunhan palaan syksymmällä Impivaaran altaaseen. Melkein itku pääsi ilosta, kun maanantaina pukuhuoneessa solmin lenkkarinnauhoja - ja vielä enemmän treenin jälkeen, kun tein matolla loppuvenytyksiä ihana hiki päällä. Tuntui kuin olisin ollut salilla viimeksi viime viikolla, vaikka tiedän paremmin kuin hyvin, mitä kaikkea tässä välissä on kärsitty. Viime aikojen sairastelun huomaa tietysti väistämättä myös kropassa, joka kaipaa vahvuuttaan takaisin. Ja sitähän tässä aletaan taas kehittää. Peukut pystyyn, että selkä pysyy menossa mukana! Nyt on oltava niin tarkkana, että jarrutan pienimmästäkin vihlaisun aavistuksesta, mutta toivotaan, että sellaisia ei tule.

Laugh super steady - siinäpä osuvasti motto hymyillen alkavalle elokuulle! :)