31. joulukuuta 2011

One day like this a year would see me right

Kakstuhatykstoist - jopa oli vuosi! Mieli voi paremmin ja kroppa huonommin kuin koskaan. Toivomus uudelle vuodelle: että mieli pysyisi siellä missä on ja kroppa nousisi jos ei samalle tasolle niin ainakin hiukan lähemmäs. Hei maailma, eihän ole liikaa pyydetty? :)

Tämän vuoden viimeisistä sävelistä vastaa Elbow, jonka heinäkuinen Ruisrock-keikka lukeutuu vuoden ehdottomiin kohokohtiin.

What made me behave that way
using words I never say
I can only think it must be love
oh anyway, it's looking like a beautiful day


30. joulukuuta 2011

Who you gonna call?

Päivän parhaat särkylääkkeet:

  • äitin Aschanilla tarjoama bebe-leivos
  • puolentoista tunnin sessio jäsenkorjaaja-hierojalla
  • selästä fyssarin luvalla irti repäisty päällimmäinen pinkki kinesioteippi
  • hepun kanssa kiehnääminen
  • Take That


Mennyt vuosi on ollut fanituspoliittisesti noin niinku latteasti sanottuna ihan huippu. Hei tää oli se vuosi, kun vihdoin näin suurimmat idolini livenä! Olin parin tunnin ajan Kööpenhaminassa samojen stadioninseinien sisällä ja hengitin samaa ilmaa ja lauloin niiden kanssa yhteen ääneen! Oon siis käytännössä jo naimisissa Jaasonin kans!

Vaikka muuten toivotankin uuden vuoden riemulla tervetulleeksi, tältä osin vähäsen surkuttaa, 2012 kun ei todennäköisesti tarjoa kovin paljon seurattavaa TT-rintamalla. Vai ehtisköhän se Robbie jo julkaista uuden levynsä? Mutta kun alla on vuosi, jona on ensin fiilistelty ei yhtä vaan kahta uutta levyä, videoita ja haastatteluja, kiertuetta ja keikkamuistoja - ja päälle vielä Garyn X Factor UK -päätuomaripestiä ja ehkä jotain tsiljoonaa hyväntekeväisyystempausta... Helou vieroitusoireet!

Onneks on Tumblr-blogit ja Facebookin fanisivut - etenkin RW-tribuuttikeikkaa tekevän brittihemmo Andyn perustama ryhmä, jossa on vallinnut koko ajan niin hyvä henki että harvassa faniporukassa näkee. Ei tietoakaan minkäänlaisesta piikittelystä tai toisten Thatterien (tai Robbien!) dissaamisesta. Välillä kyllä käy Andya sääliksi, kun juttu lähtee luisumaan ns. naiselliseen näkökulmaan ja sitten vauhdilla lapasesta... ei tainnut miesparka tajuta, millaiseen hullunmyllyyn ittensä pisti yli sadan seonneen fangirlin ryhmän moderaattorina. :D

Emmä osaa sanoa muuta kuin thanks, lads. Kiitos Gary, Mark, Howard, Jason ja Robbie, maailman komioimmat ja parhaat selkä- ja mielenterveyslääkärit, teitte vuodestani astetta kauniimman. :)

29. joulukuuta 2011

This is the life we've been given, so open your heart and start loving

Sain tuossa toissailtana kuusivuotisen bloggaushistoriani ensimmäisen ilkeän anonyymiprovokommentin. Tai siis... muistaakseni ensimmäisen, voi olla että positiivinen mieleni on blokannut aiemmat narinat. ;) Muissa blogeissa vielä paljon älyttömämpiäkin nyyminillityksiä todistaneena tiedän varsin hyvin, että niihin ei pitäisi tarttua, mutta en voi vastustaa kiusausta - etenkin, kun olen pohtinut asiaa liippaavia juttuja tässä lähipäivinä muutenkin.

Siinä kommentissahan luki näin: Vituttaa tällainen täydellinen elämä. AAAAA!



Vastasin: No kieltämättä, aika onnellistahan tää meikäläisen elämä tällä hetkellä on. Mut ei sentään täydellistä - jos tuo toukokuusta asti joka hetki särkenyt välilevypullistuma vihdoin paranis niin sitte oltais lähempänä. Harmi jos sua vituttaa, kokeile ensiavuksi siirtyä kadun aurinkoiselle puolelle!

Vaikea sanoa, oliko kommentti jätetty siksi, että kuvat Seela-kissasta ylittivät nyymin henkilökohtaisen söpöydensietorajan, vai siksi, että blogin yleinen linja tai sen kirjoittaja ei syystä tai toisesta miellytä, vai eksyikö nyymi paikalle vahingossa ekaa kertaa ja päätti purkaa oman huonon päivänsä hedelmät satunnaiselle bloggaajalle. Tosin yksikään noista syistä ei mun maailmassani riitä perustelemaan tuollaisen kommentin jättämistä.


Koska hei. Eivätkö ihmiset edelleenkään ymmärrä, että blogi näyttää vain osan kirjoittajansa elämästä? Että monet, minä siis mukaan luettuna, haluavat ihan tarkoituksella pitää bloginsa fiiliksen pääasiassa hyväntuulisena? Ei sillä, että omaa elämää pitäisi yrittää jotenkin kaunistella täydellisemmäksi kuin se on (näyttäkää mulle yks ihminen joka ei kohtaa missään vaiheessa elämäänsä ainuttakaan surua tai vaikeutta, niin heitän voltin ja vihellän samalla (en siis osaa kumpaakaan hehe)), mutta aika raskaaksihan se kävisi, jos jokainen ikävä asia pitäisi raportoida blogiin, ihan vaan että olis niinku realistisempaa. Sitä paitsi onhan täällä Duussilassa viime aikoina jauhettu kyllästymiseen asti näitä meikäläisen vähemmän hyväntuulisiakin sairauskertomuksia.


Useampikin bloggaaja on maininnut saaneensa tässä joulun tienoilla ihmeen paljon kurjia kommentteja. Helposti voisi erehtyä kuvittelemaan, että ilmiö liittyy johonkin suomalaiseen kateuteen tai vuodenajan pimeyteen - mutku ei. Kyllä se nyyminä huutelu on ihan yleismaailmallista nettipieruilua. Nappasin yks päivä YouTubesta talteen pari käsittämätöntä ranskankielistä kommenttia, jotka oli jätetty kieltämättä vähän höhlään videoon, mutta ihan oikeesti... nää täällä toivoo ääneen että videon tekijä kuolisi tai saisi aidsin. Häkellykseni seasta esittäisin tässä kohtaa muutaman kysymyksen: keitä nää ihmiset on, mikä heidät saa tekemään tätä ja mitä he saavat siitä itselleen? Onko toi jonkun mielestä hauskaa hjuumoria? Jos, niin surettaa.


Joulun aikaan tulin taas puntaroineeksi omaa elämänasennettani. Mummi toi aattoiltana kahvipöytään uunin kautta lämmitettyjä korvapuusteja ja valitteli, että olivat liian kauan ja pinta ehti kovettua. Haukkasin puustia ja sanoin että hyviähän nää on. Johon mummi: no sulle nyt kelpaa aina kaikki. Ja oli vielä jälkeenpäin ihmetellyt äitille, että kun se Duussi aina vaan sanoo kiitos eikä ikinä mitään pahaa mistään. Häh, no en kai jos ei oo mitään pahaa sanottavaa. Ja niin kovin harvoin on.


Niin niin. Helppohan se tässä on saarnata, kun oma elämä on niin mahtavasti mallillaan. Tiedän varsin hyvin, miten hyvin mulla asiat on: vaikka esimerkiksi tänään on ollut vain muutama lyhyt särytön hetki, tää selkävamma on tällä hetkellä mun ainoa murheeni maailmassa. Itken useammin onnesta tai haikeasta liikutuksesta kuin itse kivusta, ja jokaisessa päivässä on niin paljon hyvää ja kaunista, etten kerta kaikkiaan kehtaisi rynnätä kiukkukiroilemaan edes anonyymiyden suojista yhdenkään bloggaajan kommenttiboksiin.

Joo ei mul sit muuta. Pusuja ja täydellistä torstai-iltaa just sulle. :)

28. joulukuuta 2011

Big bang

Katsoin aamulla Teemalta ohjelman Mielen salattu voima: Usko, niin paranet. Sain paljon ajateltavaa ja vähintään yhtä paljon tukea omille jo olemassa olleille ajatuksilleni siitä, miten usko paranemiseen voi kantaa yllättävänkin pitkälle. (Tosin yhtä aikaa ihmettelen, miksi sitten en ole jo parantunut, kaikella tällä positiivisuudella, perkele.)

Uutena asiana tajusin muun muassa sen, että mun kannattaisi alkaa meditoida. Se melko varmasti auttaisi kipujen kanssa elämiseen ja niiden selättämiseen (pun intended), se sellainen mindfulness, junou.

Ja sitten tajusin, että tavallaanhan mä jo meditoin, joka päivä. Tänäänkin ainakin alla olevat 3 minuuttia ja 52 sekuntia.



Ja samaan aikaan lavan takana:




27. joulukuuta 2011

Tämä talo on tyhjempi nyt

Enpä ole ehtinyt vielä kertoakaan, kuka meillä oli tässä viikon verran vieraana: rakas joulukissa Seela! Katti tuli taas meille hoitoon, kun äiti vietti mummilassa vähän pidemmät pyhät.



Heppukin lupautui pienen maanittelun jälkeen ottamaan kissanhoitajan pestin vastaan, vaikka ei olekaan varsinaisesti mikään nelijalkaisten ylin ystävä - ei etenkään Seelan, joka kieltämättä heittäytyy aina silloin tällöin vähän arvaamattomaksi. Kokemattomampi silittäjä saattaa säikähtää, kun kisu ensin puskee ja kiehnää onnellisena, mutta seuraavassa hetkessä tarraakin kynsillä käteen kiinni. Tällä kertaa pahemmilta haavereilta vältyttiin, mitä nyt heppu kertaalleen heitti Seelan vahingossa naamalleen, kun yritti sängyssä maatessaan nostaa sitä yhdellä kädellä yöpöydältä lattialle. Ja kissa tietenkin kynnet ojossa että mitä hittoa täällä tapahtuu? :D No, pienet naarmut kaulassa tuo miehelle vain lisää katu-uskottavuutta.


Tänään äiti sitten haki Seelan, joka lähti kaameasti mouruten ja kurnuttaen - olis selvästi halunnut vielä jäädä meille! Kai se sitten viihtyi, vaikka viettikin päivänsä lähinnä pöydän ja sohvan alla. :)


Pus Seela! Tervetuloa toistekin!

26. joulukuuta 2011

On hanget korkeat nietokset - not

Olen noin yleensä sitä mieltä, että säästä valittaminen on turhaa energian tuhlaamista ja negistelyä. Mutta nyt on pakko sanoa: jo on joulukelit! Pihanurmikko loistaa kirkkaan vihreenä eikä lumesta ole tietoakaan. Joulun jouluisuusprosentit ei ehkä yltäneet vesisateessa ihan sataan, mutta ihania juhlahetkiähän tässä on silti vietetty.

Hepulta saamani joululahja toi kaunista lohtua lumettomaan pimeyteen. Oh là là: ensimmäinen Kalevala-koruni (johan se kolmekymppisenä on aikakin), hopeinen Lumikukka-riipus!


"Lumikukka puhkeaa lumen ja jään keskeltä ylistämään luonnon moninaisuutta luoden ympärilleen valoa ja kauneutta lähelle ihmistä."


Me ei olla yleensä mitenkään erityisen romanttisia lahjojia - itehän annoin hepulle tänä jouluna valokuvia, Jeeves-kirjan ja Clint Eastwood -pyyhkeen. :D Tämmöinen herkkislahja yllätti siis ihan takavasemmalta!


Koru on killunut kaulassa juhlamekon seurana aattoillasta asti, ja taidanpa pyytää heppua naksauttamaan lukon kiinni niskassa myös kohta kun lähdetään anoppikokelaan joulupöytään. Hyvät Tapsan jatkot itse kuulleekkin säädyyllee! :)

25. joulukuuta 2011

On the first day of Christmas, my true love gave to me

Hyvää joulupäivää! Itse olen vielä mummilan joulurauhassasählingissä loikoilemassa, mutta jos joku siellä on koneen äärellä, tästä vähän taustamusaa ja hilpeitä joulutunnelmia à la Robbie Williams ja Ant & Dec. Muistahan klikata YouTuben alalaidasta lumihiutaleet leijailemaan! :)




Tästä jälkimmäisestä videosta huomaa, miten Robbie on kasvanut kuuden viime vuoden kuluessa pojasta mieheksi. Tuitui mikä pikku siloposki siellä laulelee jouluna 2005!

24. joulukuuta 2011

Jaa mee-ee toivootamm'

Kun viime lauantaina Helsingissä katsoin ulos Robertsin ikkunasta ja näin kadulla valkoisissa kaavuissaan kipittävän pikkuisen poikanelikon, huomasin, että viime jouluistani on puuttunut eräs aivan olennainen osa: Tiernapojat. Enkä tänäkään vuonna ole päässyt kuuntelemaan, kun Heerootes hän se aajoi heevoisillaan ja raatsuuillaan.

"Onneksi" löytyi tämmöinen. Oh sweet Jesus... varsinaiset tiernapojat.

Ihanaa joulua kaikesta huolimatta! :D

23. joulukuuta 2011

Santa baby, hurry down the chimney tonight

Miten se onkin joka vuosi aina vain vaikeampaa keksiä vastausta, kun joku yllättää niillä maagisilla neljällä sanalla: mitä sä haluaisit joululahjaksi? En tiiä! Kun en mä tarvitse mitään! (Paitti sen Jaasonin... ja maailmanrauhan, terveen selän ja Afrikan lapsille vettä ja ruokaa.)

Jos nyt joku on vielä viime tingassa hankkimassa mulle pakettia kuusen alle, niin keksin sentään muutaman lahjatoiveen. Tai jos (todennäköisesti) ei, toimikoon seuraava muistilistana itselleni, että vaikka jotain tällasia ois joskus kiva.


Alexander Wangin Drape Wrap Dress on, kyllä vain, lyhyt ja avonainen - mutta halvan hupakkokoltun sijaan vaikutelma on laskoksineen veistoksellisen kaunis. Shopbopin alessa vain kolme hunttia! Jopas!


Selkävaivaisena raskaiden olkalaukkujen kanniskelu on nou-nou, joten tarvetta olisi uudelle ryhdikkäälle repulle. Fjällräven tietysti olisi se perinteisin valinta, mutta kiva fiilis on myös tässä Herschelin Little America -repussa. Urban Outfitters myy harmaata versiota, joka kolahtaa mulle poikkeuksellisesti melkeinpä mustaa enemmän!


Urban Outfittersin pöllötyyny on jo myyty nettikaupasta loppuun. Ei ihme. Aww.


Eteisen vaatekaapin talvirotsiosastoni on moitteettomalla tolalla, mutta Gestuzin Rafe-villakangastakki vetää silti puoleensa. Eihän tämän hankkiminen Orimonon alesta sentään olisi huonoin tapa maailmassa tuhlata reilu satanen? Tosin en ihan tunnista itseäni nettisivujen kohderyhmäkuvauksesta: The Gestuz girl has a hint of scandal and sweetness in her eye when she meets the world. Pysyttelen kaikentasoisista skandaaleista mieluiten mahdollisimman loitolla, mutta takista tykkään silti.


Acnen Pistolit. Tarviiks näistä sanoa enempää? Vastaan kävelee päivittäin kivoja kopioita vaikka millä mitalla, mutta jotenkin en ole osannut ostaa sellaisia... kun aidot on kuitenkin ne kaikkein parhaan näköiset. Ja tietysti kalleimmat. :)


Huikean ihana sormus, huikea hinta. Chronicles of Neverin Thin twist ring näyttää siltä, että se kuuluisi mun sormeen! S-kokoisena! Mutta Orimonon alessa sataneljäkymppiä... ja kun muistelen, montako sormusta olen jättänyt erinäisten vessojen lavuaarien laidoille, en uskaltaisi noin kallista kädessäni kantaa.


All Saints on semmonen kauppa, josta kelpuuttaisin päälleni osapuilleen kaiken. Ihania koreilemattomia värejä (hepun mielestä "likaisia") ja simppeliä, mutta jujukasta muotokieltä. Nää silkkiset laskuvarjomekot on kerta kaikkiaan uppeita.


Listan päätteeksi kiiltävä hupsutus: Maison Martin Margielan Spazzolato Oxfords -kengät. Tämmöiset jalassa ei voisi koskaan olla huonolla tuulella! Paitsi ehkä siksi, että Shopbop olisi nielaissut 630 euroa. :D

Semmoisia haaveilumuksia. Oikeastihan, kun mummi kysyi mitä sä haluaisit joululahjaksi, mietin ensin viikon ja lopulta osasin toivoa kaksi syvää valkoista Koko-lautasta. Glam factor 0 - käytännöllisyys ja tarpeellisuus 100. :)

22. joulukuuta 2011

61

Mun isillä on tänään synttäri! Onnea!

Käytiin äsken isilässä viemässä lahjoja ja juomassa glögiä ja mutustelemassa päivänsankarin leipomia pipareita, jotka oli aika timakoita ehkä apilavoin tai fariinisokerin ansiosta. Semmosia kovia ja paksuja, niin kuin meillä aina. Hyviä.


Isin kanssa illistely on parasta. Tässä tärähtänyttä mallia viime heinäkuulta Tukholmasta Östermalmstorgetin hienostoterassilta. :)

21. joulukuuta 2011

The soundtrack of our lives

Amatööritason moka: joululahjaostosten jättäminen osittain jouluviikolle ynnä viime hetken päätös ensimmäisen oman joulukuusen ja siihen tarvittavien oheisromppeiden hankinnasta.

Tuskanhikikohteiden "Talvitamineissa tavaratalossa", "Törmäilyihmisrata" ja "Muovikassi, joka katkaisi maisterin selän" lievitys: kuulokkeissa soiva Take That. Vielä kun niiltä jonain vuonna tulis joululevy! :)





20. joulukuuta 2011

Oh I know the sun must set to rise

Yksi ajatus, kaksi tapaa ilmaista se. Asenne ratkaisee. Och samma på japanska.


19. joulukuuta 2011

There there baby, it's just text book stuff, it's in the ABC of growing up

Olin viikonloppuna Helsingissä. Kuuntelin jazzia Akateemisessa kirjakaupassa, kävin Monsterin kanssa glögillä, rutistin sateenvarjon kahvaa tuulessa, söin kotitekoista sushia, viihdyin kaupunginteatterin Lainahöyhenissä-musikaalissa ja ihastelin korkkareissa keikkuvien tanssijapoikien keimailua (morjens vaan Iman muskelit), löysin Korjaamon design-markkinoilta ihania joululahjoja, fiilistelin ratikalla ajelemista, nautin ystävien välittömästä vieraanvaraisuudesta ja kauniin töölöläiskodin aina tervetulleeksi toivottavasta tunnelmasta, puhuin asioista jotka toivat kyyneleet silmiin, olin iloinen kun selkä oli reissussa ihmisiksi.


Eilen palasin Turkuun. Kuuntelin junassa samaan vaunuun sattumalta (tai ehkä sittenkin siksi koska niin piti käydä) tupsahtaneen ystävän itkuisia sydänsuruja, pidin kädestä ja halasin ja toivoin kovasti että kaikki järjestyy, istuin hepun kanssa hilpeän ihanaa sunnuntai-iltaa Jennin ja miehensä luona, litkin punkkua ja olin vain ihan hitsin iloinen että ollaan saatu sellaisia ihmisiä elämäämme (blogeis on taikaa!).


Tänään meillä kävi illalla kylässä ystäväperhe. Kolmevuotias poika oli ilmoittanut ennen tuloa, että meillä tarjotaan kakkua. No ei osunut kauas - muffinsseja.

On tää joulun aika tämmöstä ihanaa ihmisten kanssa olemista. Kun on ympärillä niin hienoja tyyppejä. Ja piparisuklaamuffinsseja enemmän kuin jaksaa kerralla syödä. :)

16. joulukuuta 2011

Another day, just breathe

Sitä on jotenkin vaikea käsittää, että ne minuutit, jotka viime yönä valvoin särkyjen armoilla, ovat ihan samoja minuutteja kuin ne, jotka eilen illalla höpöteltiin perheen kanssa Trattoria Romanassa nauttien hyvästä ruoasta ja viinistä. Vaikka toiset minuuteista tuntuvatkin hitailta kuin tunnit ja toiset menevät nopeasti kuin, no, minuutit, ne kaikki ovat oikeasti ihan saman pituisia.

Lohdullista.


Mun ihana fysioterapeutti kehui eilen, että olen sitkeä sissi. Voi kuulkaa, olisin kyllä luovuttanut jo kuukausia sitten, jos se olisi vaihtoehto! Mutta kun kerran näiden kipujen kanssa pitää nyt elää, niin hitto, eletään sitten. Niiden ehdoilla, mutta ei niin, että ne olisivat koko elämä. Lääkäri ei suostu leikkaamaan selkää, koska pärjään näin hyvin.

Totta, niin pärjään. Niin kauan kuin jaksan uskoa siihen, että tämä ei kestä ikuisesti.

15. joulukuuta 2011

Farewell to the city and the love of my life, at least we left before we had to go

Nnnyyh! Mun parhaat tanssikaverit on kaikki New Yorkissa! Yksi ehti viettää siellä syksyn ja tulla jo takaisinkin, toinen on ollut siellä treenaamassa nyt pari kuukautta ja kolme muuta lähti eilen matkaan muutamaksi viikoksi. Sinänsä turha tässä surkutella ja huokailla, koska päätös jäädä Turkuun oli ihan omani; joulu on mulle niin tärkeä, että en halua viettää sitä erossa hepusta ja perheestä. Ja onhan se fakta, että olisin näine saamarin selkävaivoineni vain hidastanut tyttöjen menoa. Kaikin puolin siis paras näin - mutta saa kai sitä silti kaivata mukaan! :)

Nyki on ehdottomasti yksi niistä paikoista, joihin täytyy vielä joskus palata. Käytiin siellä hepun kanssa pari vuotta sitten, eikä ehditty viikossa edes Brooklynissä piipahtaa... Upea, ihana, jännittävä, ystävällinen, kaunis, hullu, valtava kaupunki.

Nauliudun aina tuijottelemaan aivan lumoutuneena Nykin maisemia valokuvista ja telkkariruudusta. Tässäpä siis hiukan maistiaisia tammikuulta 2010, jos vaikka jotakuta teistäkin sattuu tuo kaupunki sykähdyttämään. Voih. :)